Verkossa käytävä keskustelu: voiko ja saako säilyttää?

Kansallisarkistollekin on esitetty toiveita siitä, että verkossa käytävää julkista keskustelua pitäisi saada talteen. Valaisen asiaa Kansalliskirjaston näkökulmasta. Kansalliskirjasto on Kansallisarkiston sisarlaitos, jolle verkkoaineistojen kerääminen ja säilyttäminen on annettu lakisääteiseksi tehtäväksi.

Kansalliskirjasto on jo yli 300 vuoden ajan kerännyt talteen painotuotteita. Verkkoaineiston kerääminen alkoi 2006. Toimintaa säätelee vuonna 2008 voimaan tullut laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Lain mukaan ”Kansalliskirjaston tehtävänä on ohjelmallisesti hakea ja tallentaa yleisön saatavilla olevaa verkkoaineistoa tietoverkoista. Haettavaan ja tallennettavaan verkkoaineistoon tulee sisällyttää edustavasti ja monipuolisesti tietoverkoissa eri aikoina yleisön saatavilla olevaa aineistoa.” Tällä hetkellä Kansalliskirjastolla on verkkoaineistoja tallella noin 900 miljoonaa tiedostoa.

Mikä on verkkokeskustelujen asema? Hallituksen esityksessä laiksi kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä sanotaan: ”Automaattisen aineistohaun ja tallentamisen ulkopuolelle olisi tarkoitus jättää myös avoimissa tietoverkoissa oleviin uutis- ja keskusteluryhmiin tai muihin vastaaviin palveluihin sisältyvät aineistot, joihin sisältyy usein lähinnä henkilöiden yksityisyyden piiriin kuuluvaa aineistoa tai aineistoa, joka on laitettu palveluun ilman tekijänoikeuden haltijan suostumusta. Tällaisen aineiston kerääminen ei ole lain tavoitteiden mukaista.”

Tämä on Kansalliskirjastoa tällä hetkellä ohjaava linjaus, johon en kylläkään henkilökohtaisesti ole tyytyväinen; jos ja kun lakia tulevaisuudessa tarkistetaan, tähän kohtaan tulisi puuttua. On vaikea nähdä, miten erilaisissa verkkokeskusteluissa olisi ainakaan erityisen paljon henkilöiden yksityisyyden piiriin kuuluvaa aineistoa tai tekijänoikeuksien loukkauksia. Lisäksi aineistot ovat Kansalliskirjaston perustehtävän kannalta keskeisiä. Olemme keskustelleet eri alojen tutkijoiden kanssa siitä, mitä verkon arkistoinnissa pitäisi painottaa. Ehdottomasti eniten on noussut esiin arjen historian näkökulma: mitä ihmiset yleensä verkossa tekevät ja sanovat.

Käytännössä keskusteluaineistoa on tallessa ainakin jonkin verran. Koska kerättävät aineistomäärät ovat suuria, on hyvin vaikea estää täysin avoimesti verkossa olevan keskustelun tarttumista keräävän ohjelmiston haaviin. Toisaalta jatkuvasti elävien keskustelufoorumien kattava talteen saaminen olisi, jos sitä yrittäisikin, varsin työlästä Kansalliskirjaston kaltaiselle ulkoiselle toimijalle. Kirjasto voi taata ainoastaan, että erityyppisistä aineistoista jää jälkipolville monipuolinen otos - ei sitä, että jokin tietty dokumentti tai www-sivu tulee varmasti tallennetuksi.

Yksityisyyden suojan näkökulma on myös tärkeä, mutta senkin suhteen oma harkinta on paras turva. Kaikkien verkossa toimivien on hyvä muistaa, että verkossa tehtyä ei välttämättä saa tekemättömäksi. Jos aineistoa ei kerää talteen Kansalliskirjasto, sen voi kerätä talteen Internet Archive, hakukoneen välimuisti, juorulehden toimittaja tai periaatteessa kuka tahansa. Julkaistun aineiston poistaminen on jo kenties liian myöhäistä. Verba volant - scripta manent.

Esa-Pekka Keskitalo
Tietojärjestelmäpäällikkö
Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasto on Kansallisarkiston sisarorganisaatio.

Tämän kirjoituksen innoittajana on toiminut Samuli Glöersenin seuraava kirjoitus Kansallisarkiston Facebook-sivulla:

"Kansallisarkiston pitäisi arkistoida suomenkielinen digitaalinen julkinen keskustelu servereille. Kukaan muu sitä ei tee kokonaisvaltaisesti ja painettu teksti antaa vääristyneen kuvan todellisuudesta. Se mitä nykyisin tapahtuu suomenkielisessä keskustelussa ja politiikassa, tapahtuu digitaalisessa verkossa. Investointi on merkittävä, mutta kansallisarkiston jatkonkannalta välttämätön. Ilman siirtymistä täysin digitaaliseen arkistointiin voitte jäädä 1900-luvun museoksi. Esimerkiksi entisiin paperitehtailta vapautuviin tiloihin olisi luontevaa asentaa kansallisarkiston serverikeskukset. Google:lle tilat kelpasivat."
 
Kiitokset Samulille keskustelun avaamisesta ja ajattelun aiheen antamisesta!

Näyttely-yhteistyötä: Pula-ajan kierrätystä ja kumppanuusvoimaa

Jyväskylän maakunta-arkistossa on avoinna 6.2. - 30.4. 2013 Kansallisarkistossa laadittu kiertävä asiakirjanäyttely ”Kansanhuoltoministeriö 1939 - 1949”. Arkistolaitoksessa on kiertäviä näyttelyitä ollut aiemminkin, mutta tästä lähtien perinteiset asiakirjanäyttelyt toteutetaan pääsääntöisesti näin. Kansanhuolto-näyttely lähtee Jyväskylästä Mikkeliin, jossa se on esillä Suur-Savon museossa. Syksyllä näyttely siirtyy Joensuun maakunta-arkistoon. Jyväskylässä näyttelyn yhteyteen on valikoitu lisäksi asiakirjoja maakunta-arkistossa säilytettävästä Suomen Huolto ry:n arkistosta.

Kiertävät asiakirjanäyttelyt mahdollistavat sen, että myös maakunta-arkistojen näyttelytarjontaan saadaan vaihtelua useammin. Näyttelyiden valmistelu on iso ponnistus kaikkialla, mutta varsinkin pienimmissä yksiköissä on vaikeaa irrottaa henkilöstöä näyttelyn vaatimiin töihin. Vaikka verkkonäyttelyillä saavutetaan helpommin iso yleisö, on tärkeää tarjota elämyksiä ja oivalluksia myös alkuperäisten asiakirjojen avulla.

Julkisuuden saaminen asiakirjanäyttelyille on aina oma haasteensa. Onnekas sattuma on, että Ikääntyvien yliopisto ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos järjestävät tänä keväänä sota-aikaan liittyvän muisteluseminaarin. Seminaarin osallistujilla on mahdollisuus kertoa omakohtaisia, sukunsa tai läheistensä kokemuksia sodasta sekä pula-ajasta ja rauhaan palaamisesta. Seminaarilaiset kokoontuvat ensi viikolla maakunta-arkistossa, jolloin he voivat tutustua Kansanhuolto-näyttelyyn ja verestää muistojaan asiakirjojen avulla. Tällaiset kumppanuudet tarjoavat maakunta-arkistolle hyvän mahdollisuuden tuoda esille arkistolaitoksen monipuolista aineistoa.

Näyttelyn avajaiset järjestetään tarjoilun osalta säännöstelyn hengessä tiistaina 19.2. klo 13 - 16. Yleisölle avoimessa tilaisuudessa luennoi professori Pirjo Korkiakangas aiheenaan ”Korttipeliä ja kekseliäisyyttä. Pula ja säännöstely vuosien 1939 - 1954 Suomessa.”

Kansanhuoltonäyttelyn jälkeen maakunta-arkistossa on tarkoitus toteuttaa asiakirjanäyttely Jyväskylän seminaarin aineistoista. Seminaari perustettiin vuonna 1863, joten Jyväskylän yliopisto juhlii tänä vuonna 150-vuotista opettajankoulutusta.

Marraskuussa on vuorossa yhteistyökumppaneiden kanssa toteutettava näyttely. Jyväskylän Soroptimistiklubi ry on perustettu vuonna 1953, kuten Suomen Soroptimistiklubien Unionikin. Juhlavuoden kunniaksi Jyväskylän Soroptimistiklubi esittelee toimintaansa maakunta-arkistoon lahjoitetun arkistonsa avulla. Yhdistyksen jäsenet valitsevat näyttelyn materiaalin. Tässä yhteydessä voimme herättää mielenkiintoa myös muihin maakunta-arkistossa säilytettäviin naisjärjestöjen arkistoihin.

Arkistolaitoksen kiertävän näyttelyn ja yhteistyökumppaneiden ansiosta maakunta-arkistolla on mahdollisuus tarjota tänä vuonna kolme erillistä asiakirjanäyttelyä esillä olevan perusnäyttelyn lisäksi.

Tervetuloa tutustumaan näyttelyihimme!

Päivi Hirvonen
Johtaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

Arkistoholistin tähystyksiä



Tikkalan lapset 1912
Kaikki alkoi 50-luvun kannellisesta kenkälaatikosta. Se oli täpötäynnä mustavalkoisia valokuvia. Joukossa oli pahvipohjalle liimattuja käyntikorttimuotokuvia, postikortteja, mutta enin osa oli isän tai äidin sukulaisten kuvia. Katselin kuvia ja pienen osan henkilöistä arvelin tuntevani tai tietäväni. Näytti, että enoni on tuossa Reidar ja Anttu Särestöniemen kaverina ja tuossa on Kolin huipulla otettuja kuvia.
Elettiin joulunalusaikaa 1965. Äitini oli haaveillut saavansa joskus laatikossa olevat kuvat valokuva-albumiin. Sain idean. Tuossahan on ihan sopiva joululahja äidille! Ja niin kuvat sitten siirtyivät isoon albumiin, mutta kuvatekstejä tuli vain tuntemieni henkilöiden kohdalle. Vasta joulupukin käytyä oli lupa kysyä, keitä nämä kauan sitten eläneet tai kuolleet ja minulle tyyten tuntemattomat sukulaiset tai tuttavat oikein ovatkaan?

Saatujen vastausten perusteella oli kiva mennä Valtionarkistoon. Sieltä varmaan saisin jotakin lisätietoja isän ja äidin sukulaisista ja voisin rakentaa oikean sukupuun seuraavaksi jouluksi. Maalaispojasta näytti mahtavalta tuo tutkimussali kattoon asti hyllytettyine ylipaksuine kirjoineen. Tutkijoilla oli pöydillä puisia vankkoja telineitä, joiden päälle vanhan tuomiokirjan tai maakirjan saattoi asettaa. Ei tultu tarjoamaan valkeita hansikkaita silloin vuonna 1966.

Hyvin sankka tupakansavu leijaili sisäänkäynnin viereisessä tauko- eli tupakkahuoneessa, jossa Valtionarkiston asiakaskunnan vanhat herrat kävivät keskusteluja satojen vuosien takaisista asioista. Sikaarin ystäviä oli joukossa ja arkistoon tulijat joutuivat kokemaan sen saman tuoksun tai katkun, mikä nykyään on lievempänä vastassa julkisten rakennusten ulko-ovea lähestyttäessä.

Viiden vuoden ajan keräsin tiiviisti sukutietoja Valtionarkiston syövereistä ja täytin lappuja, joissa vakuutin, etten kenenkään vahingoittamiseksi tai halventamiseksi tule ainuttakaan saamaani tietoa käyttämään. Sinä aikana tapasin monen monta arkistokuuluisuutta. Joka päivä saapuivat kammioihinsa Kauko Pirinen, Pentti J. Voipio, Yrjö Blomstedt ja monet muut, joita en oppinut tunnistamaan.

Valtionarkiston päivystäjä istui korkean kateederipöydän takana ja otti vastaan tilauslappuja, joiden perusteella vahtimestari toi vaunullaan iänikuisen vanhoja kirjoja makasiineista.

Ympärilleen ei kenelläkään ollut aikaa vilkuilla, sillä vahtimestarin tuomat kirjat tai huoneen takana olevasta hyllystä poimitut Mustat Kirjat veivät talon asiakkaiden kaiken huomion ja hiljaisuus oli tuotu selvästikin Juntusen Huopatossutehtaasta. Singerin ompelukoneen ääniä mukaillen kuului silloin tällöin rullafilmien kelausääniä.

Mutta minäpä salaa tähystin, vilkuilin ja mitä ihmettä näinkään? Näin arkistoholisteja mielipuuhissaan! Pikkuhiljaa ja kenties huomaamattaan he näyttivät jääneen arkistolaitoksen tarjoamien tuotteiden suurkuluttajiksi. Olivat jääneet koukkuun. Kiskontiellä naapuritalossa asuva Suomen Sukututkimusseuran silloinen puheenjohtaja Pentti J. Voipio oli töissä raastuvanoikeudessa, mutta jokainen ilta hän istui, kai rentoutuakseen, Valtionarkiston tutkijasalissa. Niin tein minäkin.

Arkistoalan ja sukututkimuksen yhteistyön klassikkojuttu on kerrottu kirjassa Kekkoset Suomen asuttajina (1994). Tuli Sisä-Suomesta mies ensikertalaisena Valtionarkistoon ja kertoi päivystäjälle olevansa Kekkonen ja haluavansa tutkia onko hän ja millä viissiin sukua presidentti Kekkoselle. Päivystäjä tiesi miten ylen ystävällinen mies Pentti J. Voipio on ja sen vuoksi neuvoi miestä esittämään asiansa Voipiolle.

Nyt sen sitten tiedämme: Meni 20 vuotta aikaa, kun Pentti J. Voipio tutki Kekkosen sukua. Tapasi UKK:n monesti asian tiimoilta ja sai lisäpuhtia. Lopulta ilmestyi mainio sukukirja. Sisä-Suomen mies oli jo alkumetreillä saanut kunnon selvityksen sukulaisuudestaan.

Nyt huomaan harrastaneeni sukututkimusta 47 vuoden ajan. Sinä aikana on rakentunut hieno maakunta-arkistojen verkosto. On rakennettu Kansallisarkistoa varten toimivat lisätilat. Sen verran on itselleni taitoa karttunut, että huomaan esipolvia tähystettyäni olevani samaa Riskan sukua kuin Pentti J. Voipio. Ja että vaimoni on saman Karttusen Susannan isän jälkeläinen kuin UKK. Aina tuntuu löytyvän uutta ja ihmeellistä. Ja se uusi ei näytä olevan mikään uusi harrastus vaan entisen harrastuksen syventäminen. Vaarana on, että arkistoihin suuntautunut harrastukseni menee niin syvällä oleviin makasiineihin, että ympäröivä maailma katoaa silmistäni.

En uskalla itseni lisäksi nimetä ketään muuta arkistoholistiksi. En tiedä tarvitaanko per vuosi peräti 300 kuittausta arkiston vieraskirjaan tuollaisen tittelin saamiseksi, mutta muutaman viime vuoden aikana kaikki näyttää nettiin siirrettyjen arkistotietojen ansiosta muuttuvan. Arkistojen tutkijasaleista kellastuneiden kirjojen suurkuluttajat siirtyvät kotikoloihinsa tähystämään nettiä. Kenen on vastuu, jos arkistoholistit Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen aukioloajan päätyttyä jatkavat kotikoneillaan arkistojen asiakirjojen tutkimista? Mitä kivaa pitää jättää digitoimatta, että saadaan edes osa asiakkaista vielä viihtymään arkistojen tutkijasaleissa?

Ja pitääkö kuluttajansuojan nimissä meikäläisiä varten harkita varoitustekstien laittamista arkistolaitoksen kotisivuille:

VAROITUS. Vanhojen asiakirjojen lukeminen saattaa aiheuttaa elinikäisen riippuvuuden...


Tapani Kovalaine
Maistraatin päällikkö, emeritus, Joensuu

Arkisto-ostoksilla

Tammikuussa maamme historiantutkijat kohahtivat: uskomattoman hieno von Stedingkin arkisto oli ostettu Suomeen ja tulisi digitoinnin jälkeen kaikkien kiinnostuneiden saataville. Muutkin kohahtivat. Aamulehti otsikoi 16.1.2013 raflaavasti "Suomi osti 465 000 eurolla vanhaa paperia Ruotsista" ja nimimerkki Roope A pohti Helsingin Sanomien verkkosivuilla "Mitä etuja saadaan siitä, että ostetaan kalliilla rahalla alkuperäisiä asiakirjoja? Entä jos ruotsalaiset laittavat digitoidut asiakirjat vapaasti internetissä katsottaviksi?".

Asetus arkistolaitoksesta toteaa, että laitoksen tehtävänä on muun muassa hankkia tutkimuksen kannalta merkityksellisiä asiakirjoja. Nyt kyseessä oli ulkomailla oleva, Suomea koskeva ja kansallisesti poikkeuksellisen merkittävä aineisto, joka oli vaarassa joutua hukkaan. Tällaisen yksityisen tahon hallussa olevan arkiston tullessa siis myytäväksi, oli Kansallisarkiston viipymättä ryhdyttävä toimiin.

Hankintaa edelsivät perinpohjaiset neuvottelut aineiston omistaneen suvun edustajien ja Ruotsin Riksarkivetin kanssa, aineiston tarkka analysointi ja arvonmääritys. Kaikki tämä tehtiin tiukalla aikataululla tietoisena siitä, että vaara arkiston hajoamiselle ja korvaamattoman tutkimusaineiston häviämiselle miltei kirjaimellisesti taivaan tuuliin oli yhä vain kutistuvan ajan kysymys.

Riksarkivetin ei ollut mahdollista ostaa kyseistä arkistoa, sillä se on tehnyt ja on tekemässä kalliita ostoja. Toisin kuin Suomen arkistolaki ei Ruotsin arkistolaki mahdollista yksityisen hallussa olevien aineistojen haltuunottoa kopiointia varten ellei asianomainen anna siihen lupaa. Tällaista lupaa omistajat eivät antaneet, sillä he katsoivat sen laskevan arkiston myyntiarvoa. Koska von Stedingk-suvun kokoelmaan kuului erityisesti Suomen historian kannalta poikkeuksellisen arvokasta aineistoa, päätyivät Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö sekä yksityiset säätiöt ja henkilöt rahoittamaan hankinnan. Se oli todellinen kulttuuriteko. Hankinta varmisti tutkimuksellisesti arvokkaan aineistokokonaisuuden eheyden ja säilymisen tuleville tutkijapolville.

Suomen Kansallisarkisto on antanut Ruotsin Riksarkivetille luvan digitoida aineisto. Ruotsi siis vastaa digitoinnin kustannuksista ja toimittaa digitaaliset kopiot Suomeen kesällä 2013, jolloin ne liitetään osaksi arkistolaitoksen Digitaaliarkistoa. Digitoinnin jälkeen alkuperäisaineisto siirretään Ruotsista Suomen Kansallisarkistoon.

Marie Pelkonen
Viestintäpäällikkö
Kansallisarkisto