Äidin päiväkirjasta

Joskus arkiston aarre putkahtaa vastaan yllättävästä paikasta. Opiskeluvuosinani vietin pari kesää kotipaikkakuntani pienessä kotiseutuarkistossa. Sieltä, pahvilaatikoiden uumenista se tuli vastaan, ruustinnan päiväkirja alkuvuodelta 1918. Sotakevään kuvaus imaisi mukaansa, sillä ruustinnan päiväkirja oli ennen kaikkea äidin päiväkirja. Äidin, jonka 14-lapsisen katraan nuorin ja pikkuisin Teuvo-poika oli kaksi vuotta aiemmin lähtenyt salaa vanhemmiltaan jääkäriksi Saksaan. Tämän jälkeen pojasta ei ollut kuulunut mitään ennen helmikuuta 1918.

Ruustinnan pappila sijaitsi Kiihtelysvaarassa, Pohjois-Karjalassa, kaukana sodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien kiihkeimmiltä näyttämöiltä. Salome-ruustinna ei liene politiikasta suuria välittänyt, vaikka kotikasvatuksensa vaikutuksesta omasikin valkoisen aatemaailman. Päällimmäisenä hänen mielessään oli huoli ympäri Suomen levinneestä lapsilaumasta.

”Isä Ukin”, rovastin, tunteissa päällimmäisenä oli pojan kadottua ollut kimmastus ja huoli. Santarmit olivat käyneet useaan kertaan etsimässä Teuvoa pappilasta, ja kirkkoherra oli pelännyt joutuvansa karkotetuksi Sipiriaan. Rauha ja turvallisuus merkitsivät vanhalle miehelle enemmän kuin kiihkeät aatteet. Päiväkirjan sivuilta voi lukea kuinka isän vihastus suretti ruustinnaa, olihan Teuvo hänen lempilapsensa.

Vuosien kuluessa isän viha oli kuitenkin jo lauhtunut ja muutoin surua tuottaneen sodan alkaminen oli pappilassa myös ilon aihe. Tarkoittihan se sitä, että Teuvo saapuisi kohta Suomeen. Sydän sykkyrällään ruustinna odotti pojaltaan viestiä ensimmäisten jääkärijoukkojen saavuttua Pohjanmaalle, mutta kirjettä ei tullut. Viimein helmikuun lopulla Teuvolta saapui kortti. Äidin riemu oli rajaton ja vielä suuremmaksi se kasvoi isän ankaran suhtautumisen sulaessa. ”Kun me neuloimme ja kudoimme vaatteita vapaussodassa oleville sotilaille”, ruustinna kirjoittaa, ”niin U. sanoi: Kutokaa myös Teuvolle vaatteita, kyllä minä tulen toimeen vähemmällä. Siis isä U. muistaa, rakastaa ja yhä enemmän ymmärtää nyt Teuvoa. Se on iloista minustakin!”

Lähes koko sodan ajan Teuvo oli eri tehtävissä Karjalan Kannaksella. Kirjeet ja kortit kulkivat viikoittain ja mikäli eivät kulkeneet, valtasi Salome-äidin epätoivoinen pelko pojan kohtalosta. Silloin tällöin ruustinnaa kohtasi harvinainen onni ja hän pääsi kirkonkylän telefonicentraaliin soittamaan pojalleen. Yhteyden saaminen oli hankalaa, eräänkin kerran ruustinna sai kuulla rakkaan poikansa äänen vasta neljän tunnin uskollisen odotuksen ja yrityksen jälkeen.

Postipaketeilla Teuvoa ilahdutettiin aina kuin mahdollista. Päiväkirjassaan ruustinnan kertoo kuinka Teuvolle lähetettiin villasukkia ja –käsineitä, lähetettiinpä eräässä paketissa Helsingin vapautumisen kunniaksi mantelirinkilöitä ja lettujakin. Valitettavasti postin kulku oli sodan melskeessä hieman epävarmaa ja lettuset saapuivat perille vasta kuukauden vaelluksen jälkeen, homeessa tietenkin. Huolehtiva äiti ei tästä lannistunut ja niin Teuvon saavuttivat vuorollaan lammasnahkahousut kuin naurispaistikkaatkin.

Viimein sodan päätyttyä Teuvo pääsi käymään kotonaan yli kahden vuoden eron jälkeen. Äidille toukokuun 21. päivä oli niin suuri ilon päivä, että hän piirsi päiväkirjaansa suuren keltaisen auringon. Teuvon loman aikana Salome-äiti teki havaintoja, jotka saivat hänet surulliseksi ja mietteliääksi. Sodan kauhut saapuivat nyt ensi kertaa todellisina pappilan kynnyksen yli. Keskustelutuokiot Teuvon kanssa saivatkin äidin kirjoittamaan päiväkirjaansa: ”Paljon olemme saaneet kuulla sotamiehen kurjasta elämästä ja mikä häntä innostaa tuskassakin. Kyllä sanoi Teuvo, että sotaelämä raaistaa ihmistä. Ja luulen että ei Teuvokaan enää ole niin lähellä Jumalaa kuin pari vuotta sitten jolloin hän meni täältä ja kirjoitti niin kauniisti – ja pyysi minua rukoilemaan edestään…”

Ennen lähtöään Teuvo kertoi vanhemmilleen haaveilevansa maatilan ostamisesta. Haave toteutuikin, mutta vasta yli 20 vuoden kuluttua, toisen, vuosia kestäneen sotarupeaman jälkeen.

Kuntien ja esimerkiksi pitäjäseurojen ylläpitämiin kotiseutuarkistoihin voit tutustua http://www.kotiseutuarkistot.fi/arvi/ verkkosivuston kautta. Luettelo ei kuitenkaan ole kattava, joten kannattaa tiedustella kotiseutuarkiston mahdollista olemassaoloa myös vaikkapa kunnan keskusarkistonhoitajalta. Ehkä siellä jossain piilee aarre sinullekin!

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto