15.4.2014

Mikkelin maakunta-arkisto juhli 80-vuotispäiviään



Mikkelin maakunta-arkisto, joka aloitti toimintansa helmikuussa 1934 Viipurissa, vietti 80-vuotispäiviään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2014. Juhlinta jatkui vielä seuraavana päivänä juhlaseminaarissa. Juhliin osallistui yhteistyökumppaneiden edustajia, entisiä työntekijöitä ja arkiston tutkijoita. Juhliin olivat tulleet myös Karjalan tasavallan kansallisarkiston ja Leningradin alueen valtionarkiston johtajat, joiden arkistot säilyttävät luovutetulle alueelle jäänyttä suomalaista arkistoaineistoa.

Juhlien tarjoilupöydät hehkuivat keväisissä väreissä. Pöytäkoristeina oli maakunta-arkiston konservaattorin Marja-Terttu Haikaravirran tekemiä pikkuruisia asiakirjasidoksia.
Kuva: Eila Salo, MMA.
Juhlassa kuultiin Itä-Suomen aluehallintoviraston, opetus- ja kulttuuriministeriön, Mikkelin kaupungin ja Karjalan tasavallan kulttuuriministerin tervehdykset. Maakunta-arkiston johtaja kertoi puheessaan maakunta-arkiston 80-vuotistaipaleesta Viipurista Kuopion kautta Mikkeliin. Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva käsitteli arkistolaitoksen tulevaisuuden näkymiä digitalisoituvassa maailmassa ja kiitti arkistolaitoksen ja Mikkelin arkistotoimijoiden hyvää yhteistyötä.

Torstaina 10.4.2014 pidetyn juhlaseminaarin teemat digitaalisuus ja Venäjällä olevat suomalaiset arkistoaineistot oli valittu Mikkelin maakunta-arkiston erikoisluonteen mukaan. Maakunta-arkiston erityisaineistoja ovat luovutetun Karjalan ja Vanhan Suomen arkistot. Seminaarissa haluttiin nostaa esiin Viipurissa ja Petroskoissa säilytettäviä suomalaisia arkistoja, minkä vuoksi seminaari oli kaksikielinen. Digitaalisuus liittyy Mikkelin kaupungin ja Mikkelin arkisto- ja kirjastotoimijoiden muodostaman yhteistyöverkoston, Digitalmikkeli-klusterin, toimintaan.
 
Seminaarin puheenjohtajana toimi arkistolaitoksen tutkimusjohtaja Päivi Happonen. Hän tarkasteli avauspuheessaan arkistolaitoksen Karjalan tasavallan kansallisarkiston ja Leningradin alueen valtionarkiston kanssa tekemää yhteistyötä.
 
Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen tuoreen professorin Timo Honkelan alustus Digitaalisten aineistojen tutkimus: Inhimillistä sivistystä ja yhteisymmärrystä puolustamassa herätti kuulijoissa kiinnostusta ja keskustelua. Tekstinlouhinnan ja tilastollisen koneoppimisen keinoin kone voidaan laittaa lukemaan suuria tekstimääriä ja saamaan esille asioita, joita ihminen ei voi tehdä. Näiden lähestymistapojen avulla voidaan saada ymmärrystä suurista kokonaisuuksista ja asioiden välisistä suhteista. Humanististen ja sosiaalitieteiden sekä tietojenkäsittelytieteiden liittoutuminen auttaa monimutkaisten inhimillisten ja yhteiskunnallisesti merkittävien ilmiöiden ymmärtämisessä. Tässä digitaalisessa humanismissa muistiorganisaatioiden rooli on merkittävä.
 
FT Jessica Parland-von Essen tarkasteli laajasti, miten digitalisoituminen on muuttanut historiantutkimusta ja historiantutkijan työtä ja roolia. Humanistisen tutkijan on tultava ulos kammiostaan ja tehtävä yhä enemmän yhteistyötä arkistojen, kirjastojen, toisten tutkijoiden ja suuren yleisön kanssa. Parland-von Essen painotti, että digitaalisten aineistojen kriittinen lukeminen ja käyttö on tärkeä kansalaistaito.
 
Professori Eljas Orrmanin aiheena oli Vanhan Suomen viranomaisten asiakirjahallinto, jota ei ole juuri ollenkaan tutkittu. Orrman selvitti esityksessään Vanhan Suomen viranomaisten asiakirjahallinnon organisointia ja diariointia eri viranomaisissa sekä vertaili Vanhan Suomen viranomaisten ja Ruotsin lääninhallitusten diariointijärjestelmiä ja aktinmuodostusta. Vanhan Suomen ylempien viranomaisten aktinmuodostuksessa ja diarioinnissa on vaikutteita saksalaisista järjestelmistä ja ne olivat kehittyneempiä kuin Ruotsin lääninhallitusten asiakirjahallinnon käytännöt.
 
Leningradin alueen valtionarkiston (LOGAV) johtaja Svetlana Krasnotsvetova valotti alustuksessaan Viipuriin ja luovutetulle alueelle jääneen arkistoaineiston suuritöistä järjestämistä ja luettelointia välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen. LOGAV on skannannut arkistoluettelot ja pyrkii julkaisemaan ne verkossa. Krasnotsvetova kertoi LOGAVin asioimiskäytännöistä.
 
Karjalan tasavallan kansallisarkiston johtaja Olga Zharinova.
Kuva: Eila Salo, MMA.
Leningradin alueen arkisto siirsi 1980-luvulla Laatokan Karjalan arkistoaineistot Karjalan tasavallan kansallisarkistoon Petroskoihin. Kansallisarkiston johtaja Olga Zharinova esitteli suomeksi tähän ns. Viipurin fondiin kuuluvia asiakirja-aineistoja sekä kertoi Mikkelin ja Joensuun maakunta-arkistojen ja Joensuun Carelicumin kanssa tehdystä yhteistyöstä.
 
FT Jukka Partanen on suomalaisista historiantutkijoista kaikkein eniten käyttänyt Viipurin ja Petroskoin suomalaisia arkistoaineistoja. Hänen 1990-luvun puolivälissä laatimansa luettelo Viipurin suomalaisista fondeista on opastanut tutkijoita näiden aineistojen pariin. Jukka Partanen kertoi tutkimuskokemuksistaan vuosina 1995 – 2010 Viipurin ja Petroskoin arkistoissa. Venäjäksi laaditut hakemistot, erilainen arkistonmuodostus ja erilaiset arkistokäytännöt tuottavat ongelmia, jotka ovat voitettavissa.
 
Juhlaseminaarin alustukset tulevat luettavaksi arkistolaitoksen kotisivuille.
 
Yhdeksännen vuosikymmenensä aloittava Mikkelin maakunta-arkisto toivottaa uudet ja vanhat asiakkaat tervetulleiksi tutustumaan ja käyttämään Mikkelin arkistoaarteita.

Tytti Voutilainen
Maakunta-arkiston johtaja, Mikkelin maakunta-arkisto



4.4.2014

Jätevesiä ja tukinuittoa - Alkuihmisenä Hämeenlinnan maakunta-arkistossa

Vietin kesät 1970-ja 80-luvuilla isoäitini luona Valkeakoskella Vanajaveden rannalla. Muistan Valkeakosken tuoksun, vedessä kelluneet sellulautat ja valkoiset vatsat ylöspäin veden pinnalla köllöttäneet kalat. Menneenä talvena törmäsin jälleen sellulauttoihin ja kuolleisiin kaloihin - tällä kertaa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Lukuisat selvitykset veden laadusta, teollisuuden jätevesistä, kalakuolemista ja valokuvat sellumassalautoista toivat mieleeni ne lapsuuden kesät, jolloin uimaan ei saanut mennä eikä kukaan uskaltanut valmistaa kalakeittoa.

Olen työskennellyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa projektityöntekijänä ALKU-hankkeessa viimeisen puolen vuoden ajan arkistoja järjestäen. Jälleen kerran olen saanut todeta, että arkiston seinien sisälle mahtuu elämän koko kirjo ja siitä kaikkein kuivimman oloisen viranomaisen arkistosta voi löytyä juuri se itseä eniten kiinnostavin asiakirja. Puolen vuoden aikana olen oppinut jotain paitsi teollisuuden jätevesistä, myös teistä, silloista, kosken perkauksista, uittotunneleista, sisävesiliikenteestä ja vedenkorkeuksien mittaamisista.

ALKU-hanke tarkoittaa valtakunnallista aluehallintoviranomaisten arkistojen seulonta- ja järjestämishanketta. Hankkeen tarkoituksena on saattaa kuntoon alueellisten ELY-keskusten (elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten) ja aluehallintovirastojen edeltäjäorganisaatioiden arkistoja, jotka siirtyvät arkistolaitoksen haltuun. Tämä ei ehkä vielä riitä herättämään mahdollisen tutkijan kiinnostusta, mutta tosiasiassa esim. ELY-keskusten aineisto pitää sisällään valtavan määrän asiakirjoja, jotka koskevat meitä kaikkia, jotka käytämme teitä ja siltoja tai olemme tekemisissä vesistöjen kanssa.

Kun ELY-keskukset perustettiin vuonna 2010, ne ryhtyivät hoitamaan mm. tiehallinnon tiepiireille ja alueellisille ympäristökeskuksille kuuluneita asioita. Näiden viranomaisten vanhat arkistot siirtyivät siis ELY-keskusten haltuun. Historiasta kiinnostunut arkistonjärjestäjä innostui heti, kun ELY-keskuksen arkistoluovutuksen sisältö alkoi selkiytyä ja eri arkistonmuodostajat hahmottua. Vain muutaman vuoden ikäisen ELY-keskuksen arkistoista löytyi aineistoa 1800-luvulta alkaen.

Tiepiirien historia juontuu jo vuoteen 1799, jolloin perustettiin Kuninkaallinen Koskenperkaamisen johtokunta. Nimikin kertoo, että tällöin maanteitä tärkeämpiä olivat vesitiet. Nimi muuttui vuonna 1925 Tie- ja vesirakennushallitukseksi ja sellaisena sekä nimi että toimiala säilyivätkin pitkään. Vaatii kuitenkin sekä tutkijalta että virkailijalta hetken mietinnän, ennen kuin ymmärtää, että tottahan niitä vesiasioita voi etsiä tiepiirinkin arkistosta.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, perustettiin tiepiirien rinnalle vesipiirit vuonna 1970. Alueelliset vesipiirit jatkoivat entisten maanviljelysinsinööripiirien toimintaa, mutta ottivat hoitaakseen myös tiepiirien vesistöihin liittyviä asioita. Työnjako selkiytyi tiepiirien ja vesipiirien välillä, mutta aiheutti sen, että tiepiirit siirsivät asiakirjojaan vesipiirille. Asia oli siis saatettu laittaa vireille aikoinaan Tie- ja vesirakennuspiirissä ja alueellisten vesipiirien perustamisen myötä asiakirjat ovat siirtyneet uudelle viranomaiselle. Tämä on tietysti ollut viranomaisen kannalta järkevää ja välttämätöntäkin, mutta poloinen arkistonjärjestäjä on ihmeessä provenienssien kanssa. Kumpaan arkistoon nämä asiakirjat nyt sitten pitäisi laittaa? Herää myös huoli tiedon löytymisestä. Kuinka tuleva tutkija löytää varmasti tarvitsemansa tiedon, kun organisaatiomuutoksia on ollut useita?

ELY-aineistoa saapui Hämeenlinnan maakunta-arkistoon useassa erässä. Tämä aiheutti sen, että esim. sarjoituksen suhteen oli jo tehty ratkaisuja, jotka uudemman arkistoluovutuksen valossa eivät näyttäneetkään enää parhailta mahdollisilta. Osa aineistosta on järjestämisen yhteydessä kuvailtu paikkakunnan, kylän tai vaikkapa tietyn kosken nimen mukaan. Tällöin asia löytyy näppärästi Arkistolaitoksen Astia hakupalvelun avulla ilman tietoa viranomaisesta, joka asiaa on aikoinaan hoitanut. Astiahaku on siis osoittautunut hyväksi keinoksi löytää tietoa yllättävistäkin arkistoista. Mutta on muistettava, että suurin osa toimitusasiakirjoista on numerojärjestyksessä ja tietokantaan on syötetty vain toimituksen numero. Tällöin tiedon löytyminen tarvitsee avukseen perinteiset diaarikortit. Diaarien avulla löytyy toimitusnumero ja varsinaiset asiakirjat etsitään korteista löytyvän toimitusnumeron perusteella.

Alueelliset tie- ja vesipiirit tarjoavat esimerkiksi kylätutkijalle monenlaista kiinnostavaa aineistoa. Teitä ja vesiteitä on rakennettu ja ylläpidetty joka kylässä eikä kommelluksiltakaan ole selvitty. Esimerkiksi Tampereen (entisen Pirkkalan) Pispalanharjun läpi kulkevasta uittotunnelista haaveiltiin jo 1800-luvun lopulla. Vanhin Pispalan uittotunnelia koskeva asiakirja, johon olen törmännyt Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkistossa, on vuodelta 1872. Kun uusi uittotunneli sitten monien vaiheiden jälkeen saatiin rakennetuksi, oli tukinuiton aika jo ohi ja hukkaputkeksikin nimetty tunneli jäi vaille käyttöä. Rakennustöiden tiimellyksessä paloi kuulemma Pispalan kirkkokin. Pispalan uittotunnelin historiasta kiinnostuneet löytävät tietoa asiasta sekä Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkistosta että Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin arkistosta. Pispalan uittotunneli avattiin yleisölle kesällä 2013 ja tunneliprojektejahan Tampereella riittää jatkossakin, kun uuden Rantaväylän tunnelin mittavat rakennustyöt aloitettiin viime talvena.

Tuhansia sivuja asiakirjoja on kertynyt ja paljon on tapahtunutkin. Kun ensi kesänä käyn Valkeakoskella, voin uida huoleti Vuolteessa, paistaa ahvenfileet voissa pannulla ja nauttia ne hyvällä ruokahalulla raikkaan Sancerren kera. Ympäristötietoisuus on lisääntynyt ja tämä näkyy myös Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin asiakirjoista. Jätevesiä ei lasketa enää puhdistamattomina vesistöön ja muillekin päästöille on rajoituksensa. Muutokset ovat hitaita, mutta onneksi ne ovat mahdollisia.

Lisätietoja ALKU-hankkeesta:

Eriikka Kekki
Tietopalvelusihteeri, Hämeenlinnan maakunta-arkisto
Alku-hankkeessa arkistonjärjestäjänä 9/2013 – 3/2014

5.3.2014

Työ tekijäänsä opettaa


Oma arkistourani alkoi kuusi vuotta sitten Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen yhteisesti toteuttaman Arkistonhallinnan maisteriohjelman (Ahmo) merkeissä. Muistan vieläkin, kuinka maisteriohjelman avaustilaisuudessa todettiin, että juuri yksityis- ja yrityssektorilta oli tullut kyselyjä tämänkaltaisen koulutusohjelman toteuttamiselle. Vielä siinä vaiheessa en osannut kuvitella, että tulisin muutaman vuoden kuluttua toimimaan globaalin suuryrityksen arkistossa. En tiedä kuinka hyvin koulutusohjelma on tältä osin vastannut yksityissektorin tarpeeseen saada käyttöönsä arkistoalan osaajia – tämän päivän realiteetti on kuitenkin se, että yhä harvemmassa yrityksessä on perinteistä arkistonhoitajaa. Tehtävää hoitaa usein joku muu oman toimensa ohella, ja tiedonhallintaa hoidetaan laajemmassa perspektiivissä esim. IT-osaston toimesta. Tänä päivänä pelkän arkisto-osaamisen lisäksi tarvitaan laajaa ymmärrystä koko tiedonhallinnan kentästä – asiakirjojen ja arkistojen sijasta keskiössä on tieto ja sen hallinta.

Niinpä neljän työelämässä vietetyn vuoden jälkeen on paikallaan tehdä arvio siitä, mikä hyöty saadusta koulutuksesta ja tutkinnosta on ollut oman urani kannalta. Suorittaessani Ahmoa Jyväskylän yliopistossa vuosina 2008–2010, oli koulutusohjelman rakenne hyvin päätearkisto- ja julkishallintopainotteinen. Kontaktit yritysmaailmaan ja esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusarkistoon olisivat olleet hyödyllisiä. Oman haasteensa opetukselle aiheutti se, että mukana oli sekä arkistouraansa aloittelevia että jo työelämässä olevia opiskelijoita.

Mikäli peilaan koulutusohjelman sisältöä ja saatua oppia nykyiseen työtehtävääni, on myönnettävä, ettei hyötysuhde ollut kovin suuri: yksityissektorilla tarvittavan osaamisen olen hankkinut jälkikäteen omatoimisesti, kursseilta ja työssä oppimisen kautta. Toisaalta koulutusohjelma tarjosi johdatuksen arkistoalan perusteisiin ja mahdollisuuden elintärkeään työharjoitteluun, jonka suoritin Jyväskylän maakunta-arkistossa. Hyvin sujuneen työharjoittelun ansiosta sain seuraavana kesänä uuden määräaikaisen työsuhteen maakunta-arkistosta. Karttuneen työkokemuksen ja koulutusohjelmasta saadun tutkinnon ansiosta työurani jatkui myöhemmin Hämeenlinnassa Rautaruukin keskusarkistossa. Omalla kohdallani hankittu tutkinto oli tulevan työuran mahdollistaja, ei niinkään suoranainen tae aidosta ammatillisesta osaamisesta.

Tällä hetkellä arkistoalalle aikovan tai juuri opiskelunsa aloittaneen on syytä huomioida, että alan osaamisvaatimukset ovat tänä päivänä varsin laajat. Perinteistä päätearkisto-osaamista toki tarvitaan edelleen, mutta useimmissa alan avoimissa työtehtävissä vaaditaan huomattavasti laaja-alaisempaa osaamista tiedonhallinnan eri osa-alueilta. Etenkin osaaminen sähköisessä tiedonhallinnassa on arvossaan. Oman urapolun suunnittelu olisi suotavaa aloittaa hyvissä ajoin. Jo opintojen alkuvaiheessa kannattaa kiinnittää huomiota alan avoimiin työtehtäviin ja niissä vaadittaviin osaamisvaatimuksiin. Näin tekemällä omasta tutkinnosta voi rakentaa paremmin työelämään valmistavan kokonaisuuden.

Verkostojen, kollegoiden ja omatoimisen oppimisen merkitystä ei voi koskaan ylikorostaa. Omalla kohdallani Liikearkistoyhdistys on tärkein sidosryhmä, jonka koulutus- ja tapahtumatoiminta on toiminut korvaamattomana osaamisen kehittäjänä. Yhdistyksen kautta olen tutustunut useisiin alalla työskenteleviin kollegoihin, joiden kanssa käyty ajatusten vaihto on ollut äärimmäisen arvokasta. Oma aktiivisuus ja positiivinen asenne sidosryhmissä voivat poikia mielenkiintoisia kokemuksia. Myös asioiden omatoiminen opiskelu ja oman alan seuraaminen ovat erittäin tärkeää asiantuntijuuden ylläpitämisen kannalta. Toimitpa sitten yksityisellä tai julkisella sektorilla, on suotavaa seurata oman alan kehitystä kokonaisuutena, ei vain omasta näkövinkkelistä. Tällä tavalla ei sulje itseltään tiettyjä ovia tulevaisuudessa.

Tutkinnoista ja työkokemuksesta huolimatta, työntekijän on oltava valmis seuraamaan aikaansa ja tarvittaessa uusimaan osaamistaan. Itse olen reagoinut tilanteeseen jatkokoulutuksella: tällä hetkellä jatkan työn ohessa oman ammatillisen osaamiseni kartuttamista Mikkelin ammattikorkeakoulun Sähköisen asioinnin ja arkistoinnin koulutusohjelmassa. Maailma on muuttunut viimeisen 15–20 vuoden aikana niin merkittävästi, että muutoksen tuomien haasteiden ratkaisu vaatii uudenlaista osaamista ja ajattelua. Tällä kertaa ensisijainen tavoitteeni ei ole hankkia uutta tutkintoa, vaan kasvattaa omaa osaamispääomaa – tutkinto tulee ns. kaupanpäällisenä. Jokainen yksilö on lopulta itse vastuussa oman osaamisensa ajantasaisuudesta!

Kuten tiedetään, yksikään korkeakoulututkinto ei tee opiskelijasta valmista työntekijää, sillä oppiminen jatkuu työelämään siirryttäessä. Siksi välillä pohdinkin, miksi tässä maassa usein ylikorostetaan korkeakoulututkinnon merkitystä. Täällä luotetaan sokeasti korkeaan koulutustasoon ja sen tuomaan illuusioon osaamisesta. Silti usealla alalla koulutuksessa on ylitarjontaa ja ihmisiä valmistuu suoraan työttömyyskortistoon. Myös työelämään siirtymisessä on ongelmia opintojen venyessä ja työelämässä tarvittavien taitojen puuttuessa. Siksi omaa osaamista on kehitettävä omatoimisesti myös tutkinnon suorittamisen jälkeen. Näinä taloudellisesti tiukkoina aikoina kaikkiin mahdollisiin oman alan työtarjouksiin on syytä tarttua, sillä ilman työkokemusta on vaikea edetä urallaan. Lyhyetkin työsuhteet vievät uralla eteenpäin. Ammatillista osaamista on mahdotonta kehittää ilman työkokemusta, sillä koulun penkillä ei opita käytännön työntekoa.

Kalle Autio
Records management specialist/Rautaruukki Oyj

21.2.2014

Kädestä pitäen maakunta-arkiston kynnyksen yli


Muistan sen vielä kuin eilisen päivän, kun tuli tutkimuksissa eteen lähteä katsomaan alkuperäistä materiaalia Turun maakunta-arkistoon. Ovella jännitti hirveästi, tunsinhan talon vain katukuvassa näkyvänä. ”Mistä minä löydän mitään?”, ”Miten täällä toimitaan?"... kysymyksiä pyöri mielessä, mutta sitten muistin, että paikalla on opastajia. Olin kuullut tästä opastuksesta puskaradion kautta. Rohkeasti siis eteenpäin, jostainhan se opastaja varmaan löytyy.
 
Jotenkin mielikuva maakunta-arkistosta oli sellainen yliopiston tutkijoiden tyyssija, minne ei tavallisella tallaajalla ole mitään asiaa. Enkä usko, että se ajatus ei olisi käynyt monenkin sukututkijan mielessä. Samoin ajatus siitä, että siellä on vain pölyisiä kirjoja hyllyt väärällään, aiheutti ennakkoasenteen. Miten tätä kynnystä sitten voidaan madaltaa?
 
Turun maakunta-arkiston ja Turun Seudun Sukututkijoiden välillä on ollut jo vuosien ajan ainutlaatuinen yhteistyön muoto, mitä vapaaehtoiset yhdistyksen jäsenet pyörittävät.
 
Ihminen joka on kiinnostunut arkiston tarjoamasta materiaalista, mutta ei tiedä mistä mitäkin löytää, voi tulla Turun maakunta-arkistoon ja siellä on opastaja paikalla. Opastusta on parillisten viikkojen tiistaisin kello 17-19 ja joka viikon keskiviikkona ja torstaina kello 12-14. Aikaa opastukseen ei tarvitse varata.


Miten Kädestä pitäen –opastus toimii?
 
Opastusta haluava tulee Turun maakunta-arkistoon ja etsii oppaan käsiinsä, yleensä arkiston henkilökunta tietää kuka on opastajana ja missä hän on. Joskus voi joutua odottamaan pienen hetken, jos joku opastus on juuri pahasti kesken.
 
Opastajat esittelevät maakunta-arkistossa olevaa materiaalia, pääpainon ollessa materiaalissa mikä auttaa ja tukee sukututkimusta. Opastuksessa perehdytään kirkonkirjojen mikrokortti- ja filmikokoelmiin, henkikirjakortistoihin, perukirjakortistoihin ja muihin sukututkimusta auttaviin materiaaleihin. Myös Astia-varausjärjestelmän käytössä opastetaan halukkaita. Tänä päivänä opastetaan myös miten ja mistä löytää digitoitua materiaalia.

Tarkoituksena ei ole tehdä kenenkään puolesta sukututkimusta vaan opastaa ja neuvoa eri lähteitä, mistä tietoa voi etsiä. Toki jos on hiljaista, voidaan perehtyä tarkemmin johonkin yksittäiseen ongelmakohtaan. Tämä yhteistyömuoto on käyttäjilleen ilmaista eikä edellytä minkään sukututkimusyhdistyksen tai sukuseuran jäsenyyttä.

Itselleni jäi kipinä sukututkimukseen juuri tämän opastuksen myötä, kun sain tietoa mistä mitäkin löytää ja pääsin opastajan avulla ison harppauksen eteenpäin. Toivoisin muiden sukututkimusyhdistysten ja sukuseurojen pääsevän oman maakunta-arkistonsa kanssa samanlaiseen yhteistyöhön. Tämä palvelee niin arkiston henkilökuntaa kuin tutkijoitakin.

 
Sari Ahonen
Turun Seudun Sukututkijat ry
puheenjohtaja

7.2.2014

Keskiaikaiset lähteet paremmin tutkijakäyttöön

Suomalainen keskiajan tutkimus on viime vuosikymmeninä ollut kovassa nosteessa. Tämä on synnyttänyt tarpeen saada lähdeaineisto helpommin tutkijoiden ulottuville. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi käynnistettiin Kansallisarkistossa 1990-luvulla Diplomatarium Fennicum (DF) -projekti, jonka tavoitteena oli saattaa Suomen keskiaikaa koskevat kirjallinen aineisto digitaaliseen muotoon ja mahdollisuuksien mukaan etsiä ja julkaista aiemmin tuntematonta materiaalia. Projektin työn tärkeimpänä tuloksena oli Reinhold Hausenin 1900-luvun alkupuolella kokoaman ja julkaiseman kahdeksanosainen Finlands medeltidsurkunder (FMU) -lähdejulkaisusarjan saattaminen entistä helpommin laajan yleisön saataville 2000-luvun alussa tietokantaan rakennettuna verkkopalveluna. Vaikka sekä Hausenin lähdejulkaisu että sen pohjalta laadittu tietokanta ovat edelleen tärkeitä apuvälineitä tutkijoille, ne ovat molemmat myös oman aikansa tuotteita eivätkä enää täysin vastaa tutkijayhteisön tarpeisiin. Kansallisarkiston tavoitteena onkin jatkossa kehittää verkkopalvelun käytettävyyttä ja tietokannan sisältöä.

Ensimmäinen askel verkkopalvelun käytettävyyden parantamisessa oli tietokannan sisällön uudelleenkartoitus. On jo jonkin aikaa ollut tiedossa, etteivät tietokanta ja siihen pohjautuva verkkopalvelu nykymuodossaan sisällä kaikkea DF-projektin puitteissa kerättyä ja tallennettua tietoa. Kansallisarkistosta löytyikin tietokantaversio, jonka tietosisältö mahdollistaisi laajempien ja paremmin tutkijoita palvelevien hakutoiminnallisuuksien kehittämisen verkkopalveluun. Tämän tietokannan pohjalta uudistettavaan verkkopalveluun lisätään hakukenttiä, jotka tarjoavat paremmat työvälineet tiedonhakuun ja mahdollistavat uudenlaisia analyysitapoja. Uusien hakukenttien lisäksi myös verkkopalvelun ulkoasua päivitetään. Verkkopalvelun yhteyteen lisätään johdantoteksti, joka antaa käyttäjälle entistä tarkemman kuvan tietokannan sisällöstä ja niistä toimituksellisista päätöksistä, joita on tehty siirrettäessä painettuja lähdejulkaisuja sähköiseen muotoon, ja jotka johtavat pieniin eroavaisuuksiin painetun lähdejulkaisun ja tietokannan version välillä.

Jatkossa toiveissa on myös tietokannan sisällöllinen kehittäminen. Tietokannan sisältöä olisi tarkoitus laajentaa digitoimalla ja siirtämällä sähköiseen muotoon muita arkistolaitoksen lähdejulkaisuja, kuten Turun tuomiokirkon mustakirja. Tavoitteena olisi myös tarjota tietokannan käyttäjälle mahdollisuus tarkastaa tietojen paikkansapitävyys alkuperäisen lähdejulkaisun digitoidusta faksimilesta. Koska myös mahdollisuus tutustua itse alkuperäislähteisiin on nykytutkijoille tärkeä, tietokantaan liitetäisiin mahdollisuuksien mukaan myös linkit digitoituun alkuperäisaineistoon tai tieto alkuperäisasiakirjan säilytyspaikasta. Tietokannan jatkokehittämisessä on tarkoitus aktivoida myös tutkijayhteisöä ja tarjota tälle mahdollisuus tietokannan sisällön kehittämiseen talkoistamisen kautta. Tuloksena olisi näin tietokanta, joka edistäisi tutkimusta mutta myös kehittyisi tutkijoiden työn tuloksena.

Ville Walta
Kirjoittaja työskenteli tutkijana Kansallisarkistossa syksyllä 2013 Diplomatarium Fennicum –tietokannan kehittämishankkeessa