31.10.2014

Kun on tunteet



Arkistoasiakirjojen sisältämä tieto on määritelmällisesti toiminnallista tietoa. Dokumentoidessaan toiminnallisia prosesseja asiakirjoihin tiivistyy – joko suoraan tai ainakin välillisesti – myös jotain toimintojen taustalla vaikuttavista tunteista ja ajatuksista. Etenkin monissa henkilö- ja sukuarkistoissa inhimillisten tunteiden laaja kirjo, elämän valot ja varjot ovat usein hyvin konkreettisesti läsnä asiakirjojen sisällössä.

Viranomaisarkistoissa syvien tunne-elämysten tavoittaminen vaatii arkiston käyttäjältä mielikuvitusta ja empatiakykyä, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Lääninhallituksen anomusdiaaria lehteillessämme voimme asettua pienen ihmisen asemaan ja elää hänen mukanaan niissä odotuksissa ja toiveissa, jotka tämä on viranomaiseen asettunut. Ja kuinka karvaita pettymyksen kyyneleitä vuodatammekaan maaherran päätettyä hylätä hänen anomuksensa?

Tuomiokirjoja selatessamme voimme taas yhtyä ainoan poikansa menettäneen köyhän leskiäidin suruun tämän hakiessa oikeutta tuomioistuimessa. Tai sitten kohdistamme myötätuntomme tai vihastuksemme onnettomaan väkivallan tekijään, joka äkkipikaisen tekonsa vuoksi joutuu eliniäkseen Siperiaan karkotetuksi.

Inhimillisten tunteiden laaja väripaletti ilmenee parhaiten suku- ja perhearkistojen asiakirjoissa. Läheiselle, rakkaalle ihmiselle kirjoitettaessa ihmiset kertovat tunteistaan suoraan ja avoimesti. Rakkaus ja kaipaus, toivo ja suru, viha ja suuttumus maalataan mitä moninaisimmin värisävyin ja kielikuvin. Mikkelin maakunta-arkistonkin yksityisarkistot sisältävät lukuisia esimerkkejä näistä ihmiselämän iloista ja suruista. Moni näistä yksityisarkistoista on saatu tänä vuonna järjestetyksi ja syötetyksi VAKKA-tietokantaan.

Elämän keväässä kukkivan rakkauden vaaleat värisävyt leimuavat mm. erään Atlantin valtameren toisistaan erottaman kangasniemeläisen avioparin välisessä kirjeenvaihdossa.  Ikävä ja läheisyyden kaipuu ovat dokumentoituneet verenpunaisella musteella jo ajan kellastuttamien kirjeiden sivuille. Tunnetun viipurilaisen kauppaneuvoksen arkistoon puolestaan sisältyy kuivattu, värinsä hyvin säilyttänyt kanerva – ulkomaalaiselta nuoruudenystävättäreltä saatu muisto, jota liikemies tahtoi vielä elämänsä ehtoonakin vaalia.

Sydäntä särkevä esimerkki ihmiselämän katoavaisuudesta, syvästä surusta ja isällisestä rakkaudesta sisältyy Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävään, tänä syksynä järjestettyyn viipurilaisen Alfthan-suvun perhearkistoon. Avioliiton kautta sukuun kuuluneen hovineuvos Lars Kuhlströmin tytär Alexandra kuoli vuonna 1832 Viipurissa vajaan 15 vuoden ikäisenä. ’Puoli vuotta kestänyt kamppailu elämän ja kuoleman enkelien välillä päättyi jälkimmäisen voittoon ja kymmenpäisen sisarusparven nuorimmainen lensi taivaaseen käsi kädessä enkelikuoron kanssa, vain hieman ennen häntä kuolleen äitinsä odottaville käsivarsille.’ Muistona Alexandrasta isä säilytti kuolleelta tyttäreltään leikkaamaansa hiuskiehkuraa, joka on edelleenkin tallessa arkistossa yhdessä Helsingfors Morgonbladissa julkaistun hautajaisrunon kanssa.

Alfthanin perhearkisto. Alfthanin perhearkiston asiakirjat (Kuhlströmin sukua koskevat asiakirjat). Kotelo 3. Mikkelin maakunta-arkisto.


Arkistot ovat pullollaan suuria tunteita ja kertomuksia. Kykymme vastaanottaa ja poimia näitä tunne-elämyksiä kuitenkin vaihtelevat. Tarkastelemme asiakirjojen sisältämiä ajatuksia ja tunteita aina oman kokemus- ja tunnehorisonttimme pohjalta. Kykymme hahmottaa toisten ilmaisemia tunteita riippuu mm. siitä, kuinka olemme itse elämässämme iloa, surua, vihaa ja pettymyksiä kohdanneet. Täysin neutraalisti emme kuitenkaan voi arkistoasiakirjoja lähestyä, jotain tunteita ne meissä sentään aina herättävät.

Arkistojen päivän teemana on tänä vuonna ’Tunteet’. Mikkelin maakunta-arkistossa teemapäivää vietetään muistelemalla maakunta-arkiston 80-vuotista taivalta mm. arkistokierrosten merkeissä. Voimme antaa ajatuksemme liitää menneisiin vuosikymmeniin – aina 1930-luvulle saakka, jolloin maakunta-arkistomme vielä aloitteli toimintaansa Viipurin Tervaniemessä.

Jari Oinonen
Tutkija, Mikkelin maakunta-arkisto

10.10.2014

Arkistolaitoksen keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu etenee

Mikkeliin rakennettava arkistolaitoksen keskusarkisto otetaan käyttöön vuoden 2018 alussa. Arkistolaitoksen toimintaympäristössä tapahtuvasta lainsäädännöllisestä ja muusta julkisen hallinnon kehityksestä seuraa muutoksia, jotka muuttavat vaiheittain arkistolaitoksen nykyisiä toimintakäytänteitä jo ennen keskusarkiston valmistumista. Niiden ohella itse keskusarkiston käyttöönotolla on merkittäviä vaikutuksia arkistolaitoksen toimintaan, joten muutosten valmistelu edellyttää huolellista harkintaa. Erityisesti aineistojen sijoitusperiaatteet uudistuvat, kun sijoittaminen ei jatkossa perustu yksinomaan maantieteelliseen jakoon. Keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu onkin jo hyvässä vauhdissa.

Keskusarkiston ensimmäisen rakennusvaiheen kokonaiskapasiteetti on 70 hyllykilometriä. Lisäksi varataan säilytystilaa kartoille ja piirustuksille. Lähtökohtaisesti keskusarkistoon siirrettävät aineistot ovat digitoituja alkuperäisasiakirjoja, ns. passiiviaineistoja. Niiden määrä on kuitenkin suppea, joten keskusarkistoon on siirrettävä myös sellaista aineistoa, jonka käyttö on ollut tähän saakka vähäistä tai sen arvioidaan yhä jatkuvan sellaisena. Keskusarkiston käyttöönoton edellytyksenä on lisäksi, että Kansallisarkisto luopuu Sörnäisten toimipisteestä kesällä 2018. Siellä olevien aineistojen sijoittamiseen muihin Kansallisarkiston Helsingin toimitiloihin on rajallinen mahdollisuus. Sen vuoksi keskusarkistoon on siirrettävä myös sellaista aineistoa, johon kohdistuu suurta kysyntää, kuten kantakortit ja niihin liittyvät potilasasiakirjat. Sotavuosien 1939-1945 sekä Suojeluskunta ja Lotta Svärd -aineistot jäävät kuitenkin edelleen Helsinkiin. Arkistolaitoksen yksiköistä eri puolilta maata on tarkoitus siirtää vaiheittain yhteensä noin 65 hyllykilometriä aineistoja Mikkeliin.

Arkistolaitoksen tilankäytön kokonaissuunnittelua ja tilanhallintaa ohjataan aineistojen sijoituspolitiikan avulla. Usean vuoden kattavat viranomaisarkistojen vastaanottosuunnitelmat toimivat sijoituspolitiikan toteuttamisen instrumentteina. Aineistohallintajärjestelmä tukee säilytystilanhallinnan suunnittelua ja käytännön toteutusta sekä varmistaa, että säilytysyksiköiden reaaliaikaista sijaintia kyetään seuraamaan myös silloin, kun ne eivät ole vakiopaikallaan vaan esimerkiksi tutkijoiden käytössä tai konservoitavana.

Keskusarkistoon sijoitettavien aineistojen tulee muodostaa suuria kokonaisuuksia, jotta niiden siirto on tarkoituksenmukaista kustannuksiin ja työmäärään nähden. Yhdenmukaiset ja selkeät hallinnonala-, arkisto- tai sarjakokonaisuuksien siirrot selkiyttävät myös sijoituspolitiikan johdonmukaista toteuttamista sekä muuta toimintojen suunnittelua, tietopalvelua ja viranomaisten ohjausta jatkossa.

Tulevien vuosien viranomaisarkistojen sijoituspaikka ratkaistaan ensisijaisesti sen mukaan, ovatko ne täydennystä jo aiemmin keskusarkistoon siirretyille aineistoille vai arkistolaitoksen muissa toimipisteissä säilytettäville aineistoille.

Keskusarkiston toiminnot suunnitellaan mahdollisimman kustannustehokkaiksi ja ne toteutetaan Mikkelin maakunta-arkiston ja keskusarkiston muodostamassa kokonaisuudessa. Samalla arvioidaan myös laajemmin arkistolaitoksen toimintaprosesseja sekä mahdollisuuksia aineistoihin sitoutuvien toimintojen keskittämiseen ja/tai työnjaon kehittämiseen ja erikoistumiseen arkistolaitoksen eri yksiköiden kesken.

Keskusarkistoon siirrettyjen aineistojen tietopalvelu tulee perustumaan ensisijaisesti verkkoasiointiin ja digitaalisiin jäljenteisiin. Tietyntyyppisille aineistoille tällainen palvelukonsepti soveltuu erityisen hyvin, ja sen vuoksi esimerkiksi kaikki arkistolaitoksessa säilytettävät kihlakunnanoikeuksien ilmoitusasioiden pöytäkirjat vuodesta 1960 alkaen siirretään Mikkeliin. Jäljennepalvelun keskittäminen vapauttaa voimavaroja muissa arkistolaitoksen toimipisteissä ja mahdollistaa tarvittaessa niiden uudelleenkohdentamisen osana pitkäjänteistä henkilöstösuunnittelua. Tämän hetkisen arvion mukaan keskusarkistoon siirrettävien aineistojen tietopalveluun sitoutuu noin kolme henkilötyövuotta. Keskusarkiston osalta fyysiset tutkijakäynnit ja muu paikan päällä tapahtuva asiointi ohjataan Mikkelin maakunta-arkistoon, sillä keskusarkistoon ei tule omaa asiakas- tai tutkijapalvelua. Asiakirjatilausten tekeminen verkon yli mahdollistaa asiakkuuksien kuten ajan, paikan ja toimitustavan entistä paremman ja kustannustehokkaamman hallinnan.

Kuluvan syksyn aikana keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu jatkuu siirrettävien aineistojen ja erityyppisten tilavarausten täsmentämisellä. Säilytystapa- ja hyllytysratkaisujen linjaaminen on niin ikään tärkeää, koska niillä on erittäin suuri vaikutus säilytystilakapasiteettiin ja sen käyttötehokkuuteen.

Aineistohallintajärjestelmän toteutus on tarkoitus käynnistää loppuvuoden aikana yhteistyössä CSC:n kanssa. Järjestelmän käyttöönoton suunnittelu etenee järjestelmätoteutuksen ja keskusarkistovalmistelujen rinnalla. Aineistohallintajärjestelmän käyttöönotto tarkoittaa arkistolaitoksen kaikkien olemassa olevien säilytystilojen ja niiden hyllyrakenteiden mallintamista sekä säilytysyksikköjen fyysisten mittojen keräämistä. Arkistolaitoksen hallussa on yli 200 hyllykilometriä aineistoja, joten tiedot tullaan keräämään vaiheittain yli kolmesta miljoonasta säilytysyksiköstä.

Juhani Tikkanen, sektorijohtaja, maakunta-arkiston johtaja (HMA)
Kirjoittaja toimii keskusarkiston käyttöönoton suunnittelutyöryhmän vetäjänä.

29.9.2014

Juhlahumua ja valtiopäiväjörriköitä



Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäiset säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle syksyllä 1863 yli puolivuosisataa kestäneen ns. valtioyön jälkeen. Valtiopäiville kokoontui lähes kolmesataa aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäädyn edustajaa. Myös Pohjois-Karjalan salomailta lähti valtiopäiville kuusi varsin erilaista miestä, joita yhdisti kiinnostus koulutukseen.

Jokaisen aatelissuvun päämies oli oikeutettu osallistumaan valtiopäiville. Pohjois-Karjalasta ainoana aatelissäätyä edustanut Adolf Edvard Arppe oli syntyjään Kiteen Puhokselta, maakunnan mahtimiehen, teollisuuspatruuna Nils Ludvig Arppen velipuoli. A.E. Arppe asui ja vaikutti Helsingissä ja edusti valtiopäivillä paremminkin yliopistolaitosta, olihan hänet aateloitu edellisenä keväänä orgaanisen kemian tutkijana ja Helsingin yliopiston rehtorina juuri tieteellisten ansioiden perusteella.
Muutoin edustajat valittiin vaaleilla säädyittäin. Äänioikeutettuja oli vain noin 10 % suomalaisista. Esimerkiksi Joensuun kaupungissa edustajan valintaan saivat osallistua porvarioikeuden omaavat kaupunkilaiset. Valitsijoilla oli kullakin käytössään rajoittamattomasti ääniä sen summan mukaan, mitä häneltä oli taksoitettu liike-, palo-, auraus-, ja maantiekorjausmaksuja. Käytännössä edustajan valinnan saattoi Joen kaupungissa tehdä neljä rikkainta miestä. Ei olekaan ihme, että edustajaksi ensimmäisille päiville valittiin suurkauppiaan Petter Parviaisen veli Heikki, joka oli kauppias hänkin, tosin tunnettu hyväsydämisenä sekä ahkerana yhteisten asioiden hoitajana. Valtiopäivillä Heikki Parviainen pyrki edistämään kaupungin kouluasioita. Joensuulaiset olivatkin tyytyväisiä valtiopäivämieheensä. Kokemus ei tainnut kuitenkaan olla Parviaiselle mieluinen, sillä toista kertaa hän ei ehdolle lähtenyt, vaikka pyydettiin.  
Suomenmielinen mutta ruotsinkielinen Liperin kirkkoherra Anders Josef Europaeus edusti valtiopäivillä pappissäätyä. Kansansivistys ja koulujen saaminen Pohjois-Karjalaan olivat hänenkin mieliaiheitaan. Toisaalta Europaeus tunsi vetoa yliopistomaailmaan ja esitti valtiopäivillä mm. suomensukuisten kansojen kielen- ja historiantutkimuksen oppituolin perustamista yliopistoon.
Talonpoikaissäädyn edustajat valittiin tuomiokunnittain ja niinpä valtiopäiville lähti maakunnasta peräti kolme sarkanuttua: Heikki Konttinen Kiteeltä sekä pitkän valtiopäiväuran tehneet Mikko Heikura Nurmeksesta ja Antti Puhakka Kontiolahdelta.  Viimeksi mainittu oli tunnettu myös kansanrunoilijana. Valtiopäivillä Puhakka tunnettiin sukkelana ja leikkisänä puhujana, joka ”pisti jauhot suuhun” isommillekin herroille. Puhakka käytti joskus runomuotoa valtiopäiväpuheissaankin, jotka olivat tyypillisesti pitkiä ja monipolvisia, jopa niin pitkiä ettei kirjurikaan aina viitsinyt kirjoittaa ylös kuin pääkohdat. Kotiseudulla hänet tunnettiin lukeneena ja neuvokkaana miehenä, joka hoiti yhteisten asioiden lisäksi ”omakustannehintaan” myös naapureidensa virallisia asioita, laati asiakirjoja ja toimitti niitä Kuopioon lääninhallitukseen. Näistä kokemuksista lienee syntynyt yksi hänen tunnetuimmista runoistaan Tuhman Jussin juttureissu, jossa hän kuvaa niitä vaikeuksia joita viranomaisissa asioiva suomenkielinen kansa saattoi kokea.
 
Vuosien 1863 - 1864 valtiopäivistä on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Arkistolaitoksen ja eduskunnan yhteistyönä tehty juhlanäyttely kiertää tällä hetkellä maakunta-arkistoissa. Onpa näyttelystä tehty verkkoversiokin koululaisten käyttöön http://www.nuorteneduskunta.fi/fi/1863.

Lokakuun puolivälissä näyttely saapuu Joensuuhun, juuri sopivasti juhlistamaan 40-vuotiasta maakunta-arkistoa.  

Minna-Liisa Mäkiranta
Joensuun maakunta-arkisto

23.9.2014

Kulttuuriperinnön säilyttämistä ja jakamista - Suomen Lontoon instituutin uusi raportti

IT-teknologian ja tietoverkkojen kehitys muokkaa yhteiskuntia. Digitaalinen maailma on muuttunut monelle meistä luontevaksi osaksi arkea, eikä se ole enää “oikeasta” maailmasta erillinen alue. Olemme jatkuvasti tietoverkossa ja käytämme sähköisiä työkaluja sitä edes huomaamatta. Sähköinen tieto on yhä laajemmin tarjolla kaikille ja kaikkialla. 

Digital humanities tarkoittaa IT-teknologian hyödyntämistä humanististen alojen tutkimuksessa, opetuksessa ja julkaisemisessa. Käsite on ollut muodissa erityisesti englanninkielisessä humanististen tieteiden keskustelussa viime vuosina. Suomenkielistä yleispätevää käännöstä digital humanities -termille ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt, vaikka esimerkiksi “digitaalinen humanismi” -muotoa näkee ajoittain.

Suomen Lontoon instituutin uusi selvitys Digital Humanities and Future Archives tarkastelee digital humanities -alaa ja kulttuuriperinnön sähköistä säilyttämistä. Selvityksessä ehdotetaan yliopistojen ja muistiorganisaatioiden yhteistyön syventämistä digital humanities -hankkeissa ja avoimen tiedon edistämisessä. Raportti keskittyy erityisesti historiantutkimuksen ja arkistojen tulevaisuuteen.

Isossa-Britanniassa, Suomessa ja eri puolilla maailmaa on käynnissä mielenkiintoisia avoimen datan ja tiedon hankkeita, jotka pyrkivät tieteen ja tutkimuksen avoimuuteen sekä kulttuuriperinnön sähköiseen julkaisuun kaikkien saataville. Iso-Britannia on tähän asti nähty edelläkävijänä avoimen datan ja tiedon hyödyntämisessä. Suomessa teema oli vahvasti esillä esimerkiksi Helsingissä juuri järjestetyillä Avoin Suomi 2014 -messuilla ja Avoin tiede ja tutkimus -hankkeessa.

Arkistonhoitajat ja IT-ammattilaiset ovat toisaalta varoitelleet niin sanotusta pimeästä digitaalisesta ajasta (digital dark age), jos kulttuuriperintöä menetetään tiedon nopean digitalisoitumisen ja luotettavan sähköisen pitkäaikaissäilytyksen puutteen vuoksi. Miten nämä muutokset vaikuttavat humanistisiin tieteisiin ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen? Mitkä ovat sähköisen säilyttämisen lähitulevaisuuden utopia ja dystopia -skenaariot?

Selvityksen lähdemateriaalina olivat kirjallisuuden lisäksi alan ammattilaisten haastattelut. Raportissa viitataan ajankohtaiseen kirjallisuuteen, keskusteluihin ja lukuisiin mielenkiintoisiin projekteihin. Selvityksen tavoitteena on avata keskustelua ja levittää hyviä ideoita Suomessa, Isossa-Britanniassa ja Irlannissa sekä maiden välillä.

Selvityksen tärkeimmät tutkimustulokset olivat:

• Sähköisten aineistojen parempi saatavuus on hyödyttänyt tutkijoita, ja kehitys voi kaventaa maantieteellisiä ja sosioekonomisia eroja.
• Digitaalinen historiantutkimus (digital history) voi lähentää akateemista ja populaaria historiaa sekä lisätä poikkitieteellistä ja kansainvälistä yhteistyötä.
• Uudet sähköiset työkalut ja menetelmät eivät ole muuttaneet useimpien historiantutkijoiden tutkimusta, mutta niitä pitäisi sisällyttää yliopistojen historian opetussuunnitelmiin.
• Kirjastot, arkistot ja yliopistot näkevät sähköisen säilyttämisen haasteet samalla tavoin, mikä rohkaisee syvempään yhteistyöhön.
• Digitointiprojektit vaativat paljon työtunteja sekä uusia taitoja ja asenteita.
• Julkisten organisaatioiden ja yksityisten yritysten yhteistyöhön kulttuuriperintöprojekteissa liittyy ongelmia, mutta yhteistyössä on myös uudenlaisia mahdollisuuksia. 
• Digital humanities -projektien yhteiskunnallisen vaikutuksen mittaaminen on vaikeaa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti toteuttamiskelpoista.  

Kirjallisuuden ja haastattelujen perusteella digital humanities, avoin tieto ja avoin data ovat teemoina monella tapaa toisiinsa yhteydessä. Olisi tärkeää yhdistää digital humanities -tutkijat, tiedon säilyttäjät ja laajempi yhteisö. Muistiorganisaatiot nähtiin tärkeänä kanavana akateemisen tutkimuksen ja laajemman yleisön välillä. Arkistot, kirjastot ja museot painivat samantapaisten ongelmien kanssa, mikä hämärtää näiden instituutioiden välisiä rajoja.

British Library julkaisi Flickrissä yli miljoona kuvaa ilman tekijänoikeusrajoitteita.
Selvityksen tulokset ovat monilla tavoin samankaltaisia kuin suomalaisessa Tutkijoiden ääni -raportissa, Britanniassa tehdyssä Reinventing research? -selvityksessä ja amerikkalaisissa Ithaka S+R:n laatimissa raporteissa vuosilta 2012 ja 2014. Nämä kaikki peräänkuuluttavat yhteistyötä yliopistojen sisällä, ja korkeakoulujen yhteistyötä muistiorganisaatioiden kanssa.

Näiden lisäksi korostamisen arvoista on voittoa tavoittelemattomien järjestöjen kuten Open Knowledgen ja Wikimedian ja ruohonjuuritason aktivistien tärkeä rooli digitaalisten aineistojen luomisessa ja levittämisessä. Nämä organisaatiot ja henkilöt voivat tarjota muistiorganisaatioille tärkeää tietoa esimerkiksi käyttöoikeuksista ja lisensseistä. Hyviä esimerkkejä ovat Open Knowledge Finlandin järjestämät Avoimen kulttuuridatan ja Avoimen julkishallinnon datan mestarikurssit vuonna 2014. Kulttuuriperinnön vapautta painotetaan myös Euroopan unionin strategioissa.

Suomalaisesta näkökulmasta organisaatioiden yhteistyö ja kansainväliset verkostot ovat erityisen tärkeitä, jotta kaikki saatavilla olevat resurssit voitaisiin hyödyntää. Britannian suuriin instituutioihin kuten British Libraryyn verrattuna suomalaiset muistiorganisaatiot ovat pieniä. Pieni koko voi olla myös etu, jos se mahdollistaa ketterät suunnanvaihdokset uusien haasteiden edessä. Yhteistyö on tärkeää myös eri organisaatioiden tuottaman metadatan linkittämisessä, jotta tieto ei siiloutuisi.

Poliittiset voimasuhteet tulevat myös aina olemaan taustalla kulttuuriperinnön säilyttämisessä . University College Londonin arkistoalan professorin Elizabeth Shepherdin mukaan Britannian arkistoammattilaiset ovat olleet hyvin näkymättömiä julkisessa keskusteluissa. Arkistonhoitajien pitäisi olla proaktiivisia ja tuoda vahvemmin julki arkistojen tärkeä yhteiskunnan muistin säilyttämisessä.

Julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet koettiin monella tapaa ongelmallisiksi, mutta yhteistyö voi olla myös hedelmällistä. Kuinka pitkälle muistiorganisaatiot voivat osallistua tällaisiin kumppanuuksiin vaarantamatta oman tehtävänsä? Yhtiöt saattavat haluta rahastaa verorahoin tuotetuilla aineistoilla tai käyttää niitä hyväksi muilla tavoin. Aiheesta kaivataan avointa ja rehellistä keskustelua.

Selvityksessä käsitelty teema tarjoaa monenlaisia mielenkiintoisia ja tärkeitä tutkimuskohteita tulevaisuudessa:

  • Digitointi- ja yleisemmin digitaalisten projektien yleinen yhteiskunnallinen vaikuttavuus.
  • Avoin tieteellinen julkaiseminen ja sen vaikutukset eri sosioekonomisten ryhmien tietämyksen välille.
  • Millaiset politiikat johtavat utopiaan ja dystopiaan sähköisessä säilyttämisessä?
  • Sähköisen ja analogisen aineistojen väliin saattaa online-aikakaudella myös kasvaa kuilu, jos tutkijat huomioivat pelkästään verkossa saatavilla olevat aineistot. Tällainen tilanne vääristää tutkimusprosesseja ja tutkimuksen kohteita.
Voit ladata raportin täältä.

Sampo Viiri

Kirjoittaja laati Suomen Lontoon instituutissa raportin digital humanities -aiheesta ja on valmistunut arkistonhallinnan maisteriohjelmasta Jyväskylän yliopistosta.