Arkistolaitos palvelee maalla, merellä ja ilmassa

Näin kesän korvalla ja auringon lämmittäessä on hyvä muistutella mieliin palveluita, joita arkistolaitos tarjoilee mökkilaitureiden nokkaan ja kesäterasseille. Paletin käytetyimpiä osia ovat Digitaaliarkisto ja Arkistojen Portti, mutta myös esimerkiksi tutkimustietokannat kiinnostavat kesälläkin monia tiedonetsijöitä.

Talven mittaan töitä on tehty ahkerasti. Digitaaliarkistoon tallennetun aineiston kokonaismäärä on kohonnut jo yli 19 miljoonaan kuvaan ja kaiken aikaa tätä kirjoitettaessa yhä lisää aineistoa kuvataan ja siirretään verkkoon. Vanhimmat kirkonarkistot alkavat jo mukavissa määrin löytyä verkosta ja karttatietojenkin tarvitsijoille materiaalia alkaa olla mukavasti saatavilla. Maanmittaustoimituksissa syntynyttä aineistoa on verkossa käytettävissä etenkin Varsinais-Suomen alueelta.

Arkistojen Portti on sekin kasvanut talven aikana: palvelusta löytyy tietoja jo yli 250 käytetyimpiin kuuluvasta aineistosta. Jatkossa panostamme etenkin teemasisältöön eli tietoon siitä, mitä aineistoja eri tutkimustarkoituksiin voi arkistoista löytää. Kanssamme tätä työtä tekemässä ovat Helsingin kaupungin tietokeskus sekä Suomen Urheiluarkisto, joiden aineistoja koskeva tieto on linkittymässä saumattomasti yhteen omamme kanssa.

Arkistolaitos lisää vähitellen
palveluja mobiililaitteiden
käyttäjille. Tästä pääset
äänitetarjontamme pariin.

Tutkimustietokantoihin, joista käytetyimmät ovat Suomen sotasurmat 1914-1922 ja Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet, on tämän vuoden puolella tehty jo yli 60 000 varsin pitkäkestoista käyntiä. Näiden kahden tietokannan erityispiirteenä on niiden rooli kollektiivisena muistamisen paikkana. Tilastoista huomaa, että varsinkin itsenäisyyspäivinä ja veteraanipäivinä kohdistuu molempiin selvästi havaittava kävijäpiikki. Jos kaikki menee odotusten ja toiveiden mukaan, pääsemme loppuvuodesta tiedottamaan näihin palveluihin kohdistuvista uudistuksista.

Tekstisisällöistä lomaa pitäville tiedonetsijöille on tarjolla sisältöä sekä video- että äänitemuodossa. Näistä huolehtivat ViisaanHiiren kanava Youtubessa sekä vastikään avattu Arkistolaitoksen äänitepankki. Edellisen kautta saat tietoja arkistolaitoksen palveluista, tai voit seurata koosteita menneen talven yleisötilaisuuksista. Onpa tarjolla myös tutustumispaketti Kansallisarkiston taloon ja tehtäviin. Äänitepankissa puolestaan voit kartuttaa tietojasi aineistoista ja niiden käytöstä. Päälähteenä tällä hetkellä on ylitarkastaja Aila Narvan teos Tiedonjyväsiä – asiakirja-aineistojen käyttäjän opas. Lataa kiinnostavat sisällöt soittimeesi ja ota mukaan kesän automatkoille ja pyöräreissuille.

Kaiken verkkotarjonnan ohessa on syytä mainita myös tiedon kivijalka, tutkijasalipalvelu. Kaikki toimipisteet palvelevat myös helteisimpään kesäaikaan ja mikä olisikaan sen parempi  lomanviettopaikka, kuin valoisa ja viileä lukusali. :-) Omasta kesälomastani ajattelin uhrata pari päivää maakunta-arkistossa sukumme kotipitäjän historiaan uppoutuneena. Tuo merkillisen hyvän tunteen, kun menneisyyden tapahtumia saa pala palalta kiinnitettyä omaan ympäristöön. Sitä tunnetta voi aistia verkossa, kunnes mieli alkaa tehdä paikan päälle lisätietojen pariin.

Tietorikasta kesää toivottaen,

Tomi Ahoranta
Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

60 vuotta muutosta Mikkeliin

Kuusikymmentä vuotta sitten Kuopion Satamatorilla sijaitsevassa SOK:n varastorakennuksessa ryhdyttiin suunnittelemaan Savo-Karjalan maakunta-arkiston muuttoa Mikkeliin. Kokemusta arkistokilometrien siirtämisestä oli saatu talvi- ja jatkosodassa, jolloin Viipuriin vuonna 1934 perustettu maakunta-arkisto evakuoitiin kahdesti.

Jatkosodan jälkeen Viipurin maakunta-arkisto toimi väliaikaisesti Äänekoskella Hietaman nuorisoseurantalossa. Arkistoaineistot ja osa henkilökuntaa oli hajautettu Oulun, Vaasan ja Hämeenlinnan maakunta-arkistoihin. Ahdas, hyllytön ja hyytävän kylmä nuorisoseurantalo oli täysin sopimaton arkiston toiminnalle. Maakunta-arkiston nimi muuttui vuonna 1945 Savo-Karjalan maakunta-arkistoksi ja sen piiri muodostui Kuopion, Mikkelin ja Kymen läänien alueista.

Olot kohenivat kesäkuussa 1946, kun maakunta-arkistolle vuokrattiin Kuopiosta SOK:n talosta pieni toimistotila ja aineistoja varten lämmin ja kylmä varasto. Suurin osa Kuopioon vastaanotetuista arkistoista sijaitsi puulaatikoista rakennetuilla hyllyillä kylmässä varastossa, jonne toimistosta oli 200 metrin matka ja jossa pakkanen laski talvisin 16 – 18 asteeseen. Kosteus nousi tilassa pahimmillaan yli sadan prosentin.  Maakunta-arkistonhoitaja Keijo Astala kiinnitti jatkuvasti huomiota ”Kuopion varikon” henkilökunnan terveydelle ja asiakirjoille vaarallisiin oloihin. Hän kantoi myös huolta siitä, että arkistopiirin viranomaisten vanhimmat asiakirjat olivat huonoissa arkistotiloissa, kun maakunta-arkisto ei voinut ottaa vastaan kuin osan luovutetun alueen lakkautettujen viranomaisten arkistoista. Kuopion kautena maakunta-arkisto keskittyi arkistojen vastaanottoon, viranomaisten ohjaukseen ja karjalaisen siirtoväen tarvitsemien virallisten selvitysten laadintaan. Tutkijoiden palveluun tai arkistojen järjestämiseen ja luettelointiin ei ollut mahdollisuuksia.

Oli selvää, ettei maakunta-arkisto voinut pysyvästi toimia SOK:n tiloissa. Muolaalainen kansanedustaja ja Karjalan Liiton puheenjohtaja Eemil Luukka ehdotti vuonna 1947 määrärahaa arkistorakennuksen rakentamiseksi joko Kuopioon tai Mikkeliin. Kuopio lupasi ilmaisen tontin arkistorakennukselle, Mikkeli tarjosi tontin lisäksi Naisvuoren sisältä louhitun kalliosuojan ja huomattavan avustuksen. Koska Mikkelin tarjous oli valtiolle taloudellisesti edullisempi, eduskunta päätti vuonna 1949 sijoittaa maakunta-arkiston Mikkeliin.

Sodan jälkeinen tarvikepula viivytti rakennustöiden alun kesään 1951. Vuoden 1953 alussa rakennustyöt olivat niin pitkällä, että maakunta-arkisto laati toukokuussa arkiston muutto- ja pakkaussuunnitelman.  4200 hyllymetrin pakkaus paperikääreisiin tai puulaatikoihin aloitettiin heinäkuussa kylmässä varastossa sijaitsevasta aineistosta. 8000 pakettia ja 2000 laatikkoa numeroitiin arkistoittain, jotta niitä voitiin hallita koko muuttoajan ja sijoittaa Mikkelissä heti hyllyihin. Muutto Kuopiosta Mikkeliin alkoi 21.11. ja päättyi 14.12. Muuton aikana henkilökunta jakaantui kahteen ryhmään: Kuopiossa toimiviin aineistojen lähettäjiin ja Mikkelin pään vastaanottajiin. Oman henkilökunnan lisäksi muutossa oli apuna seitsemän muuta henkilöä. Aineiston kuljetuksesta vastasi Kuopion Autotilauskeskus, joka viiden auton ja seitsemän miehen voimin ajoi 52 suurta ajokuormaa Kuopiosta Mikkeliin. Valtionarkisto lähetti kolme rautatievaunullista asiakirjoja Mikkeliin. Aineiston lisäksi Mikkeliin muutti arkiston henkilökunta perheineen ja tavaroineen: maakunta-arkistonhoitaja, amanuenssi, puhtaaksikirjoittaja ja vahtimestari. Perimätieto ei kerro, mitä arkiston väki Mikkeliin muutosta ajatteli.

Mikkelin maakunta-arkisto tänään. Vanhan arkistorakennuksen kylkeen tehtiin vuonna 1997 lisärakennus.

Arkiston vuosikertomuksista näkyy, että muuttajien iloa evakkotien päättymisestä latisti uuden arkistotalon keskeneräisyys ja rakennusvirheet. Arkistohuoneiden betonilattiat pölysivät päällystämättöminä, hyllyjen päällä kulkevat vesi- ja lämpöjohtoputket olivat kouruttamatta ja  tutkijainsali oli vailla kalusteita. Toimistohuoneissa oli liian pienien pattereiden ja lämpöeristeen puuttumisen vuoksi talvella niin kylmä, että henkilöstö linnoittautui yhteen huoneeseen Viipurin kaupunginarkistosta mukana tulleiden kahden sähkölämmittäjän ympärille. Pahiten kesken oli kalliosuoja, jonka käyttöönotto viivästyi siksi, ettei sen Ruotsista tilattujen ilmastointilaitteiden hankintaan myönnetty valuuttaa, mistä Keijo Astala puhisi vuoden 1953 kertomuksessa: ”Tällainen viivytys, joka estää Itä-Suomen vanhojen ja korvaamattomien asiakirjojen pelastamista ja jättää kalliosuojarakennukseen kiinnitetyt pääomat hyödyttöminä lojumaan tuntuukin turhalta ja arvoitukselliselta, kun samaan aikaan saadaan kuulla, miten esim. korutimanttien ja kahvin ostoon ulkomailta on valuuttaa riittänyt.”

Kalliosuojan käyttöönotto viivästyi vuoteen 1957, minkä jälkeen maakunta-arkisto saattoi ottaa vastaan ympäri maata olleita Viipurin maakunta-arkiston aineistoja ja  arkistopiirinsä viranomaisten  50 vuotta vanhempia asiakirjoja.  Henkilökunnan työskentelyolot  paranivat vähitellen. Vuonna 1959 viimeisetkin rakennuksen puutteet oli korjattu.

Tytti Voutilainen
Maakunta-arkiston johtaja, Mikkelin maakunta-arkisto

Pula-ajalta Seminaarinmäelle - suomenkielinen opettajankoulutus 150 vuotta!

Jyväskylässä päättynyt ja Mikkeliin siirtyvä Kansallisarkiston kiertävä asiakirjanäyttely Kansanhuoltoministeriöstä houkutteli Jyväskylän maakunta-arkistoon ennätysmäärän tutustujia. Erityisen suosittu oli näyttelyn alkajaisiksi järjestetty Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksen professorin Pirjo Korkiakankaan yleisöluento ”Korttipeliä ja kekseliäisyyttä. Pula ja säännöstely vuosien 1939-1954 Suomessa”. Harvoin on arkiston seminaarihuone ollut niin ääriään myöten täynnä, että osa innokkaista kuulijoista joutui seuraamaan luentoa aulan puolelta, ja tuolitkin pääsivät loppumaan kesken. Monilla oli myös omia tarinoita ja muistoja säännöstelyn ajoista, ja tilaisuus oli hieno osoitus arkiston, yliopiston ja myös yleisön yhteistyöstä. Seuraavaksi Jyväskylän maakunta-arkisto juhlistaakin kesäkuussa aukeavalla asiakirjanäyttelyllään 150-vuotisjuhlaansa viettävää Jyväskylän yliopistoa. Asiakirjanäyttely kattaa ajallisesti yliopiston edeltäjien Jyväskylän seminaarin ja Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun vaiheet aina 1960-luvulle saakka.

Jyväskylän seminaari, tuo ensimmäinen suomenkielistä opetusta antava kansakoulunopettajaseminaari, aloitti toimintansa syksyllä 1863 Uno Cygnaeuksen johdolla. Seminaarin arkisto on tunnetuimpia ja myös tutkituimpia Jyväskylän maakunta-arkiston aineistoja, jonka nimi- ja arvosanaluetteloista voi löytää useita Suomen kulttuurielämän vaikuttajia. Tunnettu seminaarilainen on esimerkiksi vuonna 1863 ensimmäisten joukossa opintonsa aloittanut Minna Canth (os. Johnson), jonka opinnot tosin jäivät kesken hänen mentyä naimisiin seminaarin lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa. Uno Cygnaeus halusi nähdä kansakoulunopettajina nimenomaan naisia, sillä opettaminen ei hänen mielestään mennyt ”liiaksi äitiyden ulkopuolelle”, mutta seminaarissa opiskeli myös monia kuuluisiksi nousseita miehiä, kuten kirjailija Johannes Linnankoski.

Seminaarin ja sitä seuranneen kasvatusopillisen korkeakoulun arkistot ovat säilyneet tähän päivään ilman suuria katkoksia, ja niiden kautta pääsee käsiksi opettajankoulutuksen arkeen eri aikoina. Saatavilla on asiakirjoja opettajakokousten pöytäkirjoista ja opetussuunnitelmista Minna Canthin ja muiden opiskelijoiden hakupapereihin, arvosanaluetteloihin ja muistiinpanovihkoihin: koska oppikirjoista oli pulaa, joutuvat oppilaat kirjoittamaan ja piirtämään muistiinpanoja. Tästä johtuen seminaaria nimitettiin aluksi myös ”vihkoseminaariksi”.

Jyväskylää on kutsuttu Suomen Ateenaksi, eikä turhaan. Seminaarin ohella täällä ovat syntyneet Suomen ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Jyväskylän Lyseo vuonna 1858 sekä Jyväskylän tyttölyseo, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1864. Myös näiden sekä monien muiden oppilaitosten arkistoja säilytetään Jyväskylän maakunta-arkistossa, jossa ne ovat tutkijoiden käytettävissä. Erikoisuutena voi mainita vaikkapa Jyväskylän Lyseon teinikunnan arkistoon sisältyvät Otto Ville Kuusisen runot.

Jyväskyläläiset ovat joutuneet viime aikoina jännittämään Lyseon Lukion ja sen vuonna 1902 valmistuneen koulurakennuksen kohtaloa. Päätös lukion lakkauttamisesta on herättänyt paljon tunteita ja vastustusta aina opiskelijoiden lakkoa myöten. Keskustelu kertoo myös paljon koulujen ja opiskelijoiden merkityksestä Jyväskylälle ja sen asukkaille, ja kuinka tärkeäksi osaksi kaupungin historiaa ne koetaan. Jo seminaarin aikoihin Jyväskylää luonnehdittiin erinomaiseksi opiskelukaupungiksi, ja sitä se on edelleen. Onneksemme kaupungin vanhojen oppilaitosten arkistot ovat säilyneet lähes täydellisinä tähän päivään saakka. Tervetuloa tutustumaan sekä näyttelyyn että muihin oppilaitosten arkistoihin!

Kaisa Kohvakka

Ylitarkastaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

Tiesitkö tämän arkistolaitoksen tutkinnoista?

Arkistolaitoksen tehtävänä on asetuksen arkistolaitoksesta (832/1994) 1§:n mukaan huolehtia arkistotoimen yleisestä kehittämisestä ja sen edellyttämästä tutkimuksesta ja koulutuksesta.

Arkistolaitoksella on tällä hetkellä kaksi tutkintoa: Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto ja Ylempi arkistotutkinto. Tämän lisäksi järjestetään vuosittain teemapäiviä ja perustutkintoon liittyvää peruskurssia.

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto (ent. arkistonhoitotutkinto) on jo lähes 35 vuoden ajan kuulunut arkistolaitoksen koulutusohjelmaan. Tutkinnon tavoitteena on antaa suorittajalle valmiudet toimia julkishallinnon ja yhteisöjen asiakirjahallinnon ja arkistotoimen eri tehtävissä. Perustutkintoja valmistuu noin 50 vuodessa. 

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon pohjakoulutusvaatimuksena on ylioppilastutkinto tai muu soveltuva keskiasteen tutkinto. Lisäksi tutkinnon suorittajaksi hyväksyttävältä vaaditaan vähintään kolmen kuukauden kokemus arkistotoimen tehtävistä ja hyväksytysti suoritettu asiakirjahallinnan peruskurssi (aikaisemmin asiakirjahallinnon ja arkistotoimen peruskurssi). Tutkintoon kuuluu kolme osakuulustelua, joiden aiheina ovat asiakirjahallinnon ja arkistotoimen asema tietohallinnossa, asiakirjahallinnon ja arkistonmuodostuksen suunnittelu ja säilyvyyden ja käytettävyyden turvaaminen. Tutkintoon vaaditaan kaikkiaan kuuden kuukauden työkokemus. Tutkintoon liittyvä yhden kuukauden ohjattu harjoittelu voidaan suorittaa Kansallisarkistossa, maakunta-arkistossa tai muussa hyväksytyssä harjoittelupaikassa.  Tutkintoon kuuluu myös lyhyt kirjoitelma, jonka laatiminen ajoitetaan tutkinnon loppuvaiheeseen.

Arkistolaitoksen koulutukseen käytettävissä olevien resurssien vähentyessä on tämän vuoden alusta tutkintoon liittyvä ohjaus ja neuvonta keskitetty Kansallisarkistoon, Turun maakunta-arkistoon ja Joensuun maakunta-arkistoon. Tutkinto-oikeus myönnetään Kansallisarkistossa. Kaikissa maakunta-arkistoissa voi edelleen suorittaa kirjalliset kuulustelut, mutta tentaattorit ovat yllä mainituissa arkistolaitoksen yksiköissä. Kuukauden ohjatun harjoittelun voi jatkossakin suorittaa sekä Kansallisarkistossa että kaikissa maakunta-arkistoissa. Kirjoitelmien ohjaus ja arviointi on puolestaan jaettu Kansallisarkiston, Joensuun maakunta-arkiston ja Oulun maakunta-arkiston välillä. Ruotsinkielisten tutkinnon suorittajien ohjaus ja neuvonta sekä kirjoitelmien arviointi on keskitetty Vaasan maakunta-arkistoon. Kun tutkinnon kaikki osat on suoritettu, annetaan todistus Kansallisarkistosta. Tutkintovaatimukset päivitetään vastaamaan uusia käytäntöjä tämän vuoden aikana.

Tutkintoon vaadittava asiakirjahallinnon ja arkistotoimen peruskurssi on vuoden alusta uudistettu asiakirjahallinnan peruskurssiksi ja kurssin sisältö on suunniteltu vastaamaan tämän päivän asiakirjahallinnan vaatimuksia. Uuteen asiakirjahallinnan peruskurssiin on yhdistetty manuaalisen ja sähköisen asiakirjahallinnan perusasioita. Kurssi toteutetaan monimuotokoulutuksena, johon kuuluu kaksi lähiopetuspäivää ja verkkoympäristössä suoritettavia välitehtäviä. Asiakirjahallinnan peruskurssin hyväksytty suoritus edellyttää kurssin kaikkien osakokonaisuuksien suorittamista.

Sekä perustutkinnon että peruskurssin kehittäminen jatkuu niin että sisällöt entistä paremmin vastaavat työelämän osaamistarpeita. Samalla selvitetään verkko-oppimisympäristömme laajempaa käyttöä koulutustarjonnassamme. Peruskurssi toteutetaan perinteisen luentomuotoisen opetuksen ja verkko-opiskelun yhdistelmänä. Ensi syksynä viimeisen kerran koulutusohjelmassa olevan sähköisen asiakirjahallinnon peruskurssin voi suorittaa ainoastaan verkko-oppimisympäristössä.  Verkko-oppimisympäristön laajemmalla hyödyntämisellä tarjoamme useammalle arkistoalan koulutuksesta kiinnostuneelle mahdollisuuden paikkariippumattomasti täydentää ja kehittää osaamistaan.

Arkistolaitoksen asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto ei kuulu viralliseen koulutusjärjestelmään.  Näyttötutkintona suoritettava asiakirjahallinnon ja arkistotoimen ammattitutkinto, jolla on Opetushallituksen vahvistamat tutkintovaatimukset, tarjoaa vaihtoehtoisen tavan arkistolaitoksen perustutkinnon tasoisen tutkinnon suorittamiselle.

Ylempi arkistotutkinto

Arkistolaitos on toteuttanut ylempää arkistotutkintoa vuodesta 1936 lähtien. Tutkinto oli alun perin tarkoitettu ensisijaisesti arkistolaitoksen sisäiseksi koulutukseksi, jolla voitiin lisätä virkamiesten arkistoteoreettista ja ammatillista osaamista. Myöhemmin tutkintoa ovat voineet suorittaa myös muut valtionhallinnon sekä kunnallishallinnon asiakirjahallinnon asiantuntijatehtävissä toimivat henkilöt.

Tutkinnon suorittajaksi hyväksyttävältä on edellytetty ylemmän korkeakoulututkinnon, asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon (ent. arkistonhoitotutkinnon) tai vastaavan oppimäärän suorittamista sekä vähintään vuoden kokemusta alaan kuuluvien tehtävien päätoimisesta hoitamisesta.

Tutkinto on koostunut seitsemästä kirjallisesta osakuulustelusta, se on edellyttänyt osallistumista vähintään kahteen arkistolaitoksen järjestämään seminaariin, hyväksyttyä harjoittelua ja tieteelliselle opinnäytetyölle asetettavan vaatimuksen arkistoteoreettista pohdiskelua sisältävän tutkielman laatimista. Tutkinto on laajuudeltaan 37,5 opintopistettä.

Ylempi arkistotutkinto antaa valmiudet arkistolaitoksen teoreettista asiantuntemusta edellyttäviin tehtäviin sekä virastojen ja laitosten arkistoalan johto- ja suunnittelutehtäviin.

Arkistolaitos on tehnyt vuonna 2011 päätöksen ylemmän arkistotutkinnon lakkauttamisesta laitoksessa ja yliopistotasoisen arkistokoulutuksen siirtämisestä yliopistojen hoidettavaksi. Uusia tutkintolupia ei ole myönnetty enää 31.5.2011 jälkeen. Luvan saaneilla on mahdollisuus viedä tutkinto loppuun 31.5.2014 mennessä, jolloin kaikki osa-alueet tulee olla suoritettuina.

Kehittämispäällikkö Raili Oittinen

Tutkija Karin Gref

Kansallisarkisto

Laiskurin elämää?

Suku- ja paikallishistorian tutkijat ovat edelleen merkittävä arkistolaitoksen tietoaineistojen käyttäjäryhmä. Tietoaineistojen löytämistä edistää pari vuotta käytössä ollut Astia-hakujärjestelmä. Asiakirjojen digitointi helpottaa myös lähteiden saatavuutta. Tutkimustyön varsinainen ydin kuitenkin säilyy. Yhä on nähtävä vaivaa, hallittava vanhoja käsialoja, virkakieltä, lyhenteitä ja erikoistermejä. Aikaa ja sitkeyttä tarvitaan.

Vaikka eniten käytettyjä tietoaineistoja digitoidaan jatkuvasti, ei tämä toiminta kata kuin pienen murto-osan kaikesta arkistomateriaalista. Tutkijain käyttöön on tarjolla runsain mitoin originaalia kahisevaa arkistopaperia, jolle on kirjoitettu monipuolista asiaa ihmiselon vaelluksesta elämäntaipaleellaan.

Väestö asui vielä autonomian aikana maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. Maatilat jakautuivat maanluontonsa perusteella perintö-, kruunun- ja rälssitiloihin. Maanluonnon perusteella määräytyivät tilan omistus- ja käyttöoikeudet sekä verotuksellinen asema. Isonvihan jälkeen valtaosa, noin 70 % maatiloista oli kruununtiloja. Perinnöksiostojen kautta kruununtilat muuttuivat perintötiloiksi. Autonomian ajan alkupuolella talojärjestelmään kuuluneesta maasta oli noin puolet kruununtiloja. Sata vuotta myöhemmin oli määrä vähentynyt 7 %:iin. Kolmatta päämaanluontoa, rälssiluontoa oli maassamme yleensä varsin vähän, noin 10 % ja sen allekin 1700- ja 1800-luvuilla. Kruununtilojen muuttaminen perintötiloiksi oli nopeinta Länsi-Suomessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa perintöoikeudet lunastettiin autonomian ajalla.

Kruunutilan asukas ei omistanut tilaansa. Hänellä oli siihen maaherran myöntämä hallintaoikeus, sijoituskirja. Asukkaan oli noudatettava ehtoja, jotka koskivat tilan hoitoa ja rakentamista sekä tilalta saatujen tuotteiden käyttöä. Tilat tuli pitää kunnossa, sillä 90 % kruununtuloista saatiin maaverona. Ohjeena oli 1681 säädetty talonkatselmussääntö, jonka määräykset rakennusten suhteen sisällytettiin myöhemmin vuoden 1734 lakiin. Säädökset pysyivät voimassa 1900-luvulle asti. Sääntö sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet tilalla harjoitettavan maanviljelyn suhteen. Tilan rakennuksia koskevat ohjeet olivat myös hyvin tarkkoja. Kuhunkin tilaan tuli kuulua lailliset asuin-, karja- ja varastorakennukset. Ja mainittiin niiden suuruus sekä varustus kuten lukot, ikkunat ja tulisijat. Rakennuksia oli korjattava ja siksi asiakirjoihin merkittiin rakennusten vuosittainen korjausvelvollisuus. Erityisesti katto ja alushirret tuli pitää kunnossa.

Rakennuksia koskevia ohjeita ei tarvinnut noudattaa Pohjois-Karjalassa. Karjalassa sai yhteinen rahvas rakentaa ”mukavuutensa mukaan miten itselleen parhaimmaksi ja hyödyllisimmäksi näkee, eivätkä kruununviranomaiset saaneet asukkaita tässä asiassa ahdistaa tai rasittaa”. Niinpä kylmempänä vuodenaikana syksystä kevääseen vasikat, siat ja kanat asuivat saman katon alla ihmisten kanssa. Tallit olivat pakkasella huteria ja hevonen sai yösijan tuvasta. Monet muutkin viljan ja rehun varastointiin tarpeelliset rakennukset jäivät rakentamatta.

Asiantilaan ei syynä ollut köyhyys, vaan läänin kuvernöörin mielestä saamaton mielenlaatu "downshiftaus eli leppoistaminen". Ihmisten asuintilojen siisteydestä ei ollut tietoakaan. Isännät juttelivat ringissä menneen ja tulevan talven savottatöistä keskellä kirkasta kesäpäivää, jolloin olisi ollut niitty- ja peltotöitä ylen määrin maatiloilla. Saamattomuutta edisti myönnytys, jonka Karjalan talonpojat hankkivat vuoden 1766 valtiopäivillä vedoten siihen, että maakunta oli rajaseutua, jolla rakennukset oli edellisen sodan aikana poltettu, ja vihollisuuksien puhjetessa tultaisiin taas polttamaan. Rakentamisvapaus säilyi voimassa, vaikka Kuopion läänin kuvernööri 1870- ja 1890-luvuilla ehdotti sen kumoamista vedoten rakentamisessa havaittuihin moniin puutteisiin, joista koitui taloudellista ja terveydellistä vahinkoa. Senaatti ei kuitenkaan suostunut kuvernöörin vaatimuksiin, sillä valtiopäiväpäätöstä pidettiin perustuslain veroisena.

Ohjeiden ja säädösten noudattamista tuli valvoa. Se kuului kuvernöörin vastuulle. Käytännössä kruununvouti ja pari lautamiestä hoitivat asian tilan katselmuksella. Toimituksesta laadittiin pöytäkirja, joka on yleensä arkistoitu lääninkonttorin ja kruununvoudin arkistoon. Pohjois-Karjalassa katselmuspöytäkirjat sisältävät myös rakennuksia koskevat tiedot, vaikka niillä ei ollut velvoittavaa merkitystä. Ohjeiden mukaan katselmus tuli pitää joka kolmas vuosi, mutta siihen ei tainnut missään päin maata riittää resursseja 1800-luvun alkupuolella. Uudistilojen perustamisen yhteydessä myönnettyjen vapaavuosien, (10-40 vuotta) aikana em. ohjetta kuitenkin noudatettiin.

Metsien arvon lisääntyessä tilanne alkoi muuttua jo 1850-luvulla, mutta merkittävässä määrin vasta 1870-luvulla. Vuoden 1875 reskriptillä senaatti määräsi menettelemään ankarasti kruununtilojen hoitoa, metsänkäyttöä sekä katselmusten pitoa koskevien määräysten noudattamisessa. Tämän määräyksen johdosta kesällä 1875 toimeenpantiin katselmukset kaikilla niillä kruununtiloilla, joiden edellisestä katselmuksesta oli kulunut yli kolme vuotta. Sama menettely jatkui seuraavien vuosikymmenten aikana. Ja tämä käytänne on eräällä tavalla nykyisinkin arkipäivää. Satelliitit valvovat talonpojan tilusten käyttöä ja ELY-virastojen maaseutuosastot tarkastavat, että tilalta vuosittain lähetetyt tiedot vastaavat todellisuutta.

Jorma Puumalainen

Ylitarkastaja, Joensuun maakunta-arkisto

Jorma Puumalaisen aiemman blogitekstin Sukututkijan tietolaarin kultajyviä voit lukea täältä.