23.1.2015

Sota kaipaa joskus yhtä miestä: Korsu-Järvisen tapaus

Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tietokantaan lisätään nykyisin kirjallisuusviitteitä. Tietokantaa täydentäessä löytyy kaikenlaista, ja joskus salapoliisityö tuottaa suoranaisia helmiä. Vuonna 1966 ilmestyneessä Kansa Taisteli -lehdessä kerrotaan Korsu-Järvisestä, jonka taistelumoraali teki suuren vaikutuksen JR 65:n toisessa pataljoonassa palvelleeseen Unto Kumpulaiseen. Korsu-Järvisen sota oli kuitenkin päättynyt pian Kuhmon Löytövaaran hangille. Etsin Menehtyneiden tietokannasta aluksi pelkkää Järvistä, etunimi ei vielä tässä vaiheessa ollut tiedossa. Miksi häntä ei löytynyt, toisin kuin samassa jutussa mainitut Sulo Kallinki, Kalle Kautiainen, Vihtori ja Pekka Moilanen ja Esko Norri? Tai olihan tietokannassa kaksi JR 65:ssa palvellutta Järvistä, Vilho ja Paavo.

Vilho "Korsu-Järvinen".
Kuva: Hakkapeliitta-lehti
19/1941.
Hetken aikaa näyttikin siltä, että Punkalaitumelta kotoisin ollut sotamies Vilho Järvinen saattaisi olla sama henkilö. Hän oli tosin syntynyt vuonna 1904 ja vaikutti hiukan vanhalta Korsu-Järviseksi, mutta toisaalta tätä oli lehdessä kuvailtu poikamaiseksi, ei varsinaisesti nuoreksi. Vilho Järvinen oli myös palvellut 1. komppaniassa eli ensimmäisessä pataljoonassa. Hänen sotilaspassiinsa oli tehnyt merkinnän luutnantti Otto Valle, jonka nimi oli mainittu Korsu-Järvisen yhteydessä. Kansallisarkiston Perus-sarjan asiakirjoista löytyi merkintä Vilho Järvisen haavoittumisesta 14.2.1940. Menehtyneiden tietokannan mukaan sotamies Järvinen oli kadonnut jäljettömiin talvisodassa, mutta hänen sotilaskantakortissaan oli maininta katoamisesta tai lievästä haavoittumisesta tuona samana päivänä.

Sitten ilmaantui Hakkapeliitta vuodelta 1941. Artturi Tienari tiesi kertoa, että Korsu olikin selvinnyt hengissä! Hänkin oli nimeltään Vilho mutta syntynyt vuonna 1917 Hämeenkyrössä. Ylikersantti Järvinen oli haavoittunut useamman kerran, viimeisellä kerralla hyvin vakavasti, mutta selviytyi aina kuin ihmeen kaupalla. Onni Palasteen vuonna 2010 julkaistu sotaromaani Viimeiseen sissiin toi Korsun seikkailuihin vielä yli-inhimillisempiä ulottuvuuksia. Viivyttelin pitkään ennen kuin otin selvää, oliko tuo ihmemies vielä elossa. Halusin uskotella itselleni, että hän elää ja voi hyvin ja säteilee positiivista elämänasennetta kollegansa Hannes Hynösen tavoin. Korsu-Järvinen ehti eläkeikään asti.

Korsun uroteoista lukiessaan ei voi olla ajattelematta, mahtoiko hänkin olla, Viljam Pylkkään ohella, Antero Rokan esikuva. Hänestä oli kirjoitettu valtakunnan lehdistössä useaan otteeseen, eräässä kuvassa hän seisoi käsillään jyrkkäkattoisen kirkon harjalla. Talvisodassa hän ryömi yksinään vihollisen tulipesäkkeeseen, tuhosi sen ja toi mukanaan kolme vankia. Yksi heistä oli upseeri. Myös vihollisen laajan korsukylän hävittämisestä saatiin kiittää lähes yksinomaan Korsu-Järvistä, tuosta tapauksesta hän sai lempinimensäkin. Tuonkaltaisia ihmisiä toivoisi olevan enemmän tänäkin päivänä. Varsinkin tänä päivänä.

Nina-Maria Saikkonen
Tutkija, Kansallisarkisto

8.1.2015

Kyläkirjaston Kuvalehdestä Kalle Päätaloon; Gummerus Oy:n arkisto Jyväskylän maakunta-arkistoon



Maisteri  Kaarle Jaakko Gummerus ryhtyi  vuonna 1872 julkaisemaan lehteä nimeltä ” Kyläkirjasto, lukemisia Suomen kansalle erinäisissä aineissa”.  Palavasieluinen kansanvalistusaatteen kannattaja asui tuolloin Kokkolassa, josta hän muutti Jyväskylään vuonna 1874 saatuaan viran Jyväskylän lyseon suomen ja ruotsin kielen lehtorina. Toimelias Gummerus perusti ystävineen kirjapainon Jyväskylään vuonna 1877. Kyläkirjaston painotoiminta siirrettiin  luonnollisesti Helsingistä omaan kirjapainoon. Gummeruksen kustannustoiminnan katsotaan varsinaisesti alkaneen jo ” Kyläkirjaston” julkaisemisesta vuonna 1872. Näin ollen Gummerus Oy on vanhin yhä toimiva yleiskustantamo Suomessa. Osakeyhtiö perustettiin nimellä K. J. Gummerus Oy vuonna 1906.

Gummeruksen kustannusliike muutti Jyväskylästä Helsinkiin vuonna 1985, mutta muu liiiketoiminta, kuten kirjapaino jäi yrityksen kotikaupunkiin Jyväskylään. Vaikka yhtiön toiminta on aina ollut valtakunnallista, voidaan Gummeruksesta hyvin puhua jyväskyläläisenä yrityksenä. Varsinkin toiminnan alkuvuosina jyväskyläläiset opettajat ja liikemiehet olivat näkyvästi mukana yhtiön hallinnossa.  Kirjapaino oli myös merkittävä työllistäjä Jyväskylässä.

Talvella 2014 käytyjen neuvottelujen jälkeen kustantaja Pekka Salojärvi päätti arkiston lahjoittamisesta Jyväskylän maakunta-arkistoon. Yrityksen Jyväskylän toimipisteessä ollut arkisto siirrettiin maakunta-arkistoon syyskuun alussa, ja samalla aloitti työnsä luovuttajan palkkaama arkistonjärjestäjä.

Arkisto oli osittain varsin hyvässä järjestyksessä jo siirtovaiheessa, joten esim. kirjeenvaihdon arkistointiperiaatteisiin ei tehty muutoksia. Kirjeenvaihto onkin arkiston laajin kokonaisuus. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa löytyy yleiskirjeenvaihdon joukosta vuoteen 1937 saakka. Kirjallisen osaston kirjeet muodostavat oman kokonaisuutensa  vuosilta 1938 - 1970. Kirjeenvaihto on järjestetty vuosittain aakkosjärjestykseen lähettäjän/vastaanottajan mukaisesti. Vaikka arkistoon ei ole laadittu erillistä henkilöhakemistoa, löytyvät niin Olavi Paavolaisen kuin Kalle Päätalonkin kirjeet aakkosjärjestyksen mukaisesti omilta paikoiltaan. Gummeruksella on jonkin verran eroteltu kirjallisella osastolla eri tehtävissä työskennelleiden henkilöiden kirjeenvaihtoa omaksi kokonaisuudekseen. Esimerkiksi Olli Arrakosken, Juhani Salokanteleen, Juhani Syrjän, Pekka Mäkelän ja Tuukka Kangasluoman kirjeenvaihtoa on omissa säilytysyksiköissään. Tuottelias kirjailija Mauri Sariola kävi ilmeisen vilkasta kirjeenvaihtoa myös  kustantajansa kanssa.  Sariola on kirjailijoista ainoa, jonka kanssa käyty kirjeenvaihto on arkistoitu erillisenä kokonaisuutena.

Ulkomaisen kirjeenvaihdon osuus on myös laaja, sillä Gummerus on  merkittävä käännöskirjallisuuden kustantaja. Ulkomaan kirjeenvaihto on niinikään järjestetty aakkosjärjestykseen vuosittain. Käännöskirjallisuuden vuoksi kustantaja Mauno Salojärvi joutui vuonna 1962 raastupaan, kun Gummerus kustansi  Henry Millerin teoksen Kravun kääntöpiiri. Kirjaa pidettiin ”sukupuolikuria ja säädyllisyyttä” loukkaavana teoksena.

Arkiston lopullinen laajuus on 53 hyllymetriä, ja aineiston rajavuodet ovat 1878 - 2010. Vanhimmat asiakirjat ovat  kirjekopiokirjat vuodesta 1878 alkaen sekä tiliasiakirjat alkaen osittain 1880-luvulta. Kyläkirjaston Kuvalehden numerot vuosilta 1878 - 1912 sisältyvät arkistoon. Kokonaisuudesta on erotettu omiksi arkistoikseen Uusi Kirjakerho Oy sekä Ruth ja Mauno Salojärven henkilöarkistot.

Tämän kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän arkiston järjestämis- ja luettelointityö valmistui vuodenvaihteessa. Arkisto on tutkijoiden käytössä heti sen jälkeen, kun mahdollisista käyttörajoituksista on sovittu luovuttajan kanssa.

Päivi Hirvonen
Johtaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

19.12.2014

Kamuilua oululaisittain

Helmikuussa 2003 Oulun maakunta-arkiston tuore johtaja Vuokko Joki otti yhteyttä joukkoon paikallisia ”muistisisaria ja –veljiä”. Hän pyysi meitä luokseen arkistoon miettimään ”olemmeko ja millä tavoin kamuja”.  Hänen kutsunsa taustalla oli Suomessa virinnyt keskustelu arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteistyön tarpeesta ja asiaan liittyvä KAMUT -työryhmän suositus muistiorganisaatioiden tietojen yhteiskäyttöisyydestä. Toinen, aivan yhtä painava syy tämän epävirallisen yhteystyöryhmän perustamiseen oli vertaisryhmän kaipuu paikallisella tasolla. Maaliskuussa 2003 toteutuneesta tapaamisesta alkoi vireänä jatkunut oululaisten muistiorganisaatioiden kamuilu.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtajien ryhmä, jossa mukana olivat seuraavat organisaatiot ja heidän johtajansa: Oulun maakunta-arkisto (Vuokko Joki), Oulun kaupunginkirjasto (Helvi Puolakka), Oulun yliopiston kirjasto (Päivi Kytömäki), Oulun kaupunginarkisto (Eero Ylitalo), Pohjois-Pohjanmaan museo (Ilse Juntikka) sekä Oulun lääninhallitus (Ulla Kukko).
Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana on toiminut iloksemme kaikki nämä vuodet Vuokko Joki. Vuodesta 2009 kamuihin liittyi myös Oulun taidemuseon johtaja Anna-Riikka Hirvonen. Oulun Kamujen alkuperäisestä johtajakokoonpanosta vain Vuokko Joki ja allekirjoittanut ovat enää mukana, kun useat ovat jääneet eläkkeelle ja joku siirtynyt toisiin tehtäviin.  Nykyinen Oulun Kamujen kokoonpano on seuraava: Vuokko Joki (Oulun maakunta-arkisto), Jouni Pääkkölä (Oulun kaupunginkirjasto), Päivi Kytömäki (Oulun yliopiston kirjasto), Sanna-Leena Eskola (Oulun kaupunginarkisto), Pasi Kovalainen (Pohjois-Pohjanmaan museo), Merja Kummala-Mustonen (Pohjois-Suomen aluehallintovirasto) ja Anna-Riikka Hirvonen (Oulun taidemuseo).
Oulun Kamut -ajatus otettiin ilolla vastaan. Löysimme jo ensimmäisessä palaverissa hyviä perusteita ja edellytyksiä yhteistyölle, jotka ovat sittemmin osoittautuneet oikeiksi havainnoiksi.  Kaikkien meidän muistiorganisaatioiden perustehtävä on kohtalaisen samanlainen ja meillä on yhteisiä asiakkaita. Näimme myös tilaisuuden nostaa yhdessä muistiorganisaatioitamme enemmän esille. Resursseja ja osaamista erilaisiin hankkeisiin voidaan käyttää yhdessä, jolloin olemme pystyneet sellaiseen, mihin ei välttämättä yksin pystyisi. Koska itse kunkin resurssitilanne kuitenkin voi olla hyvinkin erilainen, sovimme heti alkuun, että kaikkien hankkeiden mukaantuloon liittyy vapaaehtoisuus, oma harkintavalta. Etuna näimme myös koulutukset, joita voidaan järjestää kaikkien henkilökunnalle yhteiskoulutuksena paikan päällä Oulussa.
Ensimmäisen kokouksen muistiossa kirjatut asiat ovat toteutuneet täysin: ”Kokouksen osanottajat totesivat yhteistyön sisarlaitosten välillä hyväksi ajatukseksi. Sovittiin periaate, että yhteisistä tapaamisista esimerkiksi kerran vuodessa pidetään kiinni, vaikka konkreettisia yhteistyöhankkeita ei olisikaan juuri sillä hetkellä meneillään. Erityisesti näyttelytoiminnassa nähtiin mahdollisuuksia yhteistyöhön ja saada näkyvyyttä ja julkisuutta kaikille osapuolille. Lisäksi johdon ja asiakaspalveluhenkilökunnan tutustuminen sisarlaitosten asiakaspalvelun ja aineiston karttumisen periaatteisiin sekä hakujärjestelmiin arvioitiin hyödylliseksi. Esille tuotiin myös kiinnostus tutustua sisaralojen teoreettiseen ajatteluun ja tulevan toiminnan näköaloihin.”
Kun katsoo taaksepäin, voi reippaasti todeta, että yhteinen näyttely- ja koulutustoiminta on ollut hämmästyttävän aktiivista. Koulutustilaisuudet ovat olleet ensin kamujen henkilökunnalle, viime vuosina myös ns. suurelle yleisölle, asiakaskunnallemme.  Meidän johtajien piirissä on ideoitu aiheita ja henkilökunnasta kootut työryhmät ovat niitä toteuttaneet. Kaikki ideat eivät ole toteutuneet, mutta hyvällehän tämä reilun vuosikymmenen yhteistyön saldo näyttää:
- Oulun 400-vuotisnäyttelyt (2003–2005)
- Kolme koulutustilaisuutta tekijänoikeuksista sekä julkisuus- ja henkilötietolaista (2006)
- Sukututkija asiakkaana -koulutus Oulussa ja Haapavedellä (2007) sekä Kuusamossa (2008)
- Suomen sota -näyttely (2008)
- Rakennettu ympäristö -koulutus (2009)
- Kokoelmapolitiikka -seminaari (2010): Mitä muistista katoaa, mitä muistiin jää
- Koskenniemi -ilta (2010)
- Kokoelmapolitiikka-seminaarin toteuttaminen Kajaanissa (2011)
- Valokuva-seminaaria: Valokuvien vastaanottamis-, järjestämis-, luettelointi- ja kuvailu-menettelyt (2012)
- Sukutukijan tietolähteet – Oulun Kamut esittelevät aineistojaan ja palveluitaan sukututkija-asiakkaille (2013)
- Kysy - asiantuntija vastaa: Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikkaa potentiaalisen luovuttajan näkökulmasta – seminaari yleisölle (2014). 
 
Mitä sitten koemme oppineemme tästä yhteistyöstä? Ilman muuta tietoa ja syvempää ymmärrystä toistemme aloista. Johtajat ovat saaneet ajantasaista missä mennään - tietoa. Yhteistyötä ja avunantoa. Toistemme kokoelmien, palvelujen ja henkilökunnan tuntemusta, josta henkilökuntamme on saanut asiakaspalveluun enemmän eväitä.  Nuorin tulokkaamme taidemuseo on myös muistiorganisaatio, jonka kokoelmatyön arki ja haasteet ovat varsin samankaltaisia kuin muilla kamuilla. Taidemuseon johtaja onkin todennut kamujen yhteistyö toimivan museaalisen profession vahvistajana ja tukena.
Koulutuksemme ovat olleet sekä henkilökunnan että yleisön keskuudessa suosittuja sekä hyviksi ja tarpeellisiksi todettuja. Ja olemmehan lähteneet Oulun tullista ulos vieden kamujen tietoutta maakunnan useisiin kuntiin. Koulutusten ansiosta itsekin kukin näkee tietyn asian palveluja uudella tavalla, tästä esimerkkinä sukututkimus. Ja olemme saaneet myös näkyvyyttä, josta viimeisin on sanomalehti Kalevassa 14.11.2014 ilmestynyt artikkeli Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikan yleisötilaisuudesta.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä: me johtajat olemme saaneet runsaasti iloa arkeemme tapaamisistamme! Aloitamme yhteisen tapaamisen kahvittelun lomassa hetken kestävällä ajankohtaisten asioiden ihmettelyllä, ”jälkiviisailla”, josta yleensä saamme hersyvät naurut – tai sitten ahdistavat tunnetilat. Yhtä kaikki se hetki on meille hetki puhaltaa myös niitä ahdistuksia ja asioita, joita ei välttämättä voi muualla purkaa. Kamuilkaa, se tekee hyvää!

Päivi Kytömäki
Ylikirjastonhoitaja
Oulun yliopiston kirjasto

 

 

  

2.12.2014

Arkistolaitoksen konservaattorin työ murroksessa


Aloitin tänään työpäiväni hakemalla kaupasta erikokoisia mattoveitsiä. Mutta mihin konservaattori niitä tarvitsee? Hyvä kysymys. Muutamassa vuodessa arkistolaitoksen konservaattorin työ on muuttunut merkittävästi. Aloittaessani työt arkistolaitoksella vuonna 2008, työnkuvaani kuului lähinnä kirjansidonta, karttojen ja piirustusten sekä sidosten konservointi. Nykyään työnkuvassani näkyy digitalisoituminen. Keskeiset arkistoaineistot pyritään digitoimaan, jotta ne saadaan tutkijoiden ja yleisön nähtäville, ja mahdollisimman pian. Tämän vuoksi pääasiallinen työni tällä hetkellä on digitoinnin esivalmistelua.

Kolmisen vuotta sitten aloin työstää digitointia varten Turun maakunta-arkistossa säilytettäviä Turun maistraatin rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on muutama tuhat. Vanhimmat piirustukset digitoitiin tuolloin ja nyt käsittelyssä ovat uusimmat piirustukset. Esivalmistelussa aineisto saatetaan siihen kuntoon, että se kestää matkan Turusta Helsinkiin ja siellä tapahtuvan digitoinnin. On hyvä, että aineisto tulee käytyä läpi ja vauriot korjattua. Se auttaa piirustuksia säilymään vieläkin pidempään.

Arkistolaitoksen kaikki kartta- ja piirustuskokoelmat tullaan digitoimaan. Tavoitteena on saada alkuperäinen aineisto sähköiseen muotoon, jota tutkijat voivat käyttää. Näin ollen alkuperäinen aineisto saa levätä rauhassa, eikä uusia vaurioita synny.
 


Turun maistraatin rakennuspiirustus
Piirustukset käsitellään minimitoimenpitein, jotta ne saadaan tehokkaasti ja nopeasti digitointiin. Työ alkaa kuivapuhdistuksella, johon pääasiallisesti käytetään kumia tai kuituliinaa. Piirustus puhdistetaan molemmin puolin. Vanhat paikat poistetaan, mikäli ne peittävät oleellisesti informaatiota tai aiheuttavat piirustukselle lisää vaurioita. Teipit ja liimajäämät poistetaan aina, paikallista kosteutta käyttäen tai liuottimella. Piirustuksissa olevat taitokset, jotka haittaavat informaation tulkintaa, suoristetaan. Pahimmat repeämät, jotka ovat kuva-alueella, paikataan. Piirustukset käydään läpi silmämääräisesti ja pienimmät vauriot jätetään huomioimatta. Yleensä suurempia vaurioita ei ole ja voin päivän aikana käydä läpi useampia kymmeniä piirustuksia. Toisinaan tulee vastaan kovin vaurioituneita piirustuksia, joten aikaa kuluu enemmän. Elokuun puolivälistä lähtien olen käynyt läpi yli 1000 piirustusta. Loppu häämöttää jo, mutta taukoa tulee vain loppuvuodeksi. Ensi vuodelle on jo uusi arkistokokonaisuus odottamassa esivalmistelua.
 



Rauman merimieshuoneen sidoksia
Mutta mihin minä sitä mattoveistä tarvitsen? Digitointivuorossa ovat myös Merimieshuoneiden arkistot ja niihin kuuluvat laivapäiväkirjat. Päiväkirjat ovat seilanneet vuosia laivoissa, joten ne ovat pahoin kärsineet. Suurimmassa osassa on hometta, ja joidenkin sidosten kannet ovat kelvanneet rottien ruuaksi. Tässä tilanteessa kannet irrotetaan ja pääosin hävitetään. Toki mukana on myös hyväkuntoisia sidoksia. Mattoveistä tarvitaan arkkien halkaisuun, jotta arkit voidaan laittaa läpisyöttöskanneriin. Arkit tullaan säilyttämään arkistolaatikoissa eikä niitä välttämättä koskaan enää tarvita. Hienoahan se on, että saadaan laivoilla työskennelleiden henkilöiden merkinnät kaikkien nähtäville. Ikävintä konservaattorin näkökulmasta katsottuna on se, että alkuperäinen sidos ei tule enää olemaan entisensä.

Maria Toivonen
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto

31.10.2014

Kun on tunteet



Arkistoasiakirjojen sisältämä tieto on määritelmällisesti toiminnallista tietoa. Dokumentoidessaan toiminnallisia prosesseja asiakirjoihin tiivistyy – joko suoraan tai ainakin välillisesti – myös jotain toimintojen taustalla vaikuttavista tunteista ja ajatuksista. Etenkin monissa henkilö- ja sukuarkistoissa inhimillisten tunteiden laaja kirjo, elämän valot ja varjot ovat usein hyvin konkreettisesti läsnä asiakirjojen sisällössä.

Viranomaisarkistoissa syvien tunne-elämysten tavoittaminen vaatii arkiston käyttäjältä mielikuvitusta ja empatiakykyä, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Lääninhallituksen anomusdiaaria lehteillessämme voimme asettua pienen ihmisen asemaan ja elää hänen mukanaan niissä odotuksissa ja toiveissa, jotka tämä on viranomaiseen asettunut. Ja kuinka karvaita pettymyksen kyyneleitä vuodatammekaan maaherran päätettyä hylätä hänen anomuksensa?

Tuomiokirjoja selatessamme voimme taas yhtyä ainoan poikansa menettäneen köyhän leskiäidin suruun tämän hakiessa oikeutta tuomioistuimessa. Tai sitten kohdistamme myötätuntomme tai vihastuksemme onnettomaan väkivallan tekijään, joka äkkipikaisen tekonsa vuoksi joutuu eliniäkseen Siperiaan karkotetuksi.

Inhimillisten tunteiden laaja väripaletti ilmenee parhaiten suku- ja perhearkistojen asiakirjoissa. Läheiselle, rakkaalle ihmiselle kirjoitettaessa ihmiset kertovat tunteistaan suoraan ja avoimesti. Rakkaus ja kaipaus, toivo ja suru, viha ja suuttumus maalataan mitä moninaisimmin värisävyin ja kielikuvin. Mikkelin maakunta-arkistonkin yksityisarkistot sisältävät lukuisia esimerkkejä näistä ihmiselämän iloista ja suruista. Moni näistä yksityisarkistoista on saatu tänä vuonna järjestetyksi ja syötetyksi VAKKA-tietokantaan.

Elämän keväässä kukkivan rakkauden vaaleat värisävyt leimuavat mm. erään Atlantin valtameren toisistaan erottaman kangasniemeläisen avioparin välisessä kirjeenvaihdossa.  Ikävä ja läheisyyden kaipuu ovat dokumentoituneet verenpunaisella musteella jo ajan kellastuttamien kirjeiden sivuille. Tunnetun viipurilaisen kauppaneuvoksen arkistoon puolestaan sisältyy kuivattu, värinsä hyvin säilyttänyt kanerva – ulkomaalaiselta nuoruudenystävättäreltä saatu muisto, jota liikemies tahtoi vielä elämänsä ehtoonakin vaalia.

Sydäntä särkevä esimerkki ihmiselämän katoavaisuudesta, syvästä surusta ja isällisestä rakkaudesta sisältyy Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävään, tänä syksynä järjestettyyn viipurilaisen Alfthan-suvun perhearkistoon. Avioliiton kautta sukuun kuuluneen hovineuvos Lars Kuhlströmin tytär Alexandra kuoli vuonna 1832 Viipurissa vajaan 15 vuoden ikäisenä. ’Puoli vuotta kestänyt kamppailu elämän ja kuoleman enkelien välillä päättyi jälkimmäisen voittoon ja kymmenpäisen sisarusparven nuorimmainen lensi taivaaseen käsi kädessä enkelikuoron kanssa, vain hieman ennen häntä kuolleen äitinsä odottaville käsivarsille.’ Muistona Alexandrasta isä säilytti kuolleelta tyttäreltään leikkaamaansa hiuskiehkuraa, joka on edelleenkin tallessa arkistossa yhdessä Helsingfors Morgonbladissa julkaistun hautajaisrunon kanssa.

Alfthanin perhearkisto. Alfthanin perhearkiston asiakirjat (Kuhlströmin sukua koskevat asiakirjat). Kotelo 3. Mikkelin maakunta-arkisto.


Arkistot ovat pullollaan suuria tunteita ja kertomuksia. Kykymme vastaanottaa ja poimia näitä tunne-elämyksiä kuitenkin vaihtelevat. Tarkastelemme asiakirjojen sisältämiä ajatuksia ja tunteita aina oman kokemus- ja tunnehorisonttimme pohjalta. Kykymme hahmottaa toisten ilmaisemia tunteita riippuu mm. siitä, kuinka olemme itse elämässämme iloa, surua, vihaa ja pettymyksiä kohdanneet. Täysin neutraalisti emme kuitenkaan voi arkistoasiakirjoja lähestyä, jotain tunteita ne meissä sentään aina herättävät.

Arkistojen päivän teemana on tänä vuonna ’Tunteet’. Mikkelin maakunta-arkistossa teemapäivää vietetään muistelemalla maakunta-arkiston 80-vuotista taivalta mm. arkistokierrosten merkeissä. Voimme antaa ajatuksemme liitää menneisiin vuosikymmeniin – aina 1930-luvulle saakka, jolloin maakunta-arkistomme vielä aloitteli toimintaansa Viipurin Tervaniemessä.

Jari Oinonen
Tutkija, Mikkelin maakunta-arkisto