21.8.2015

Mielenkiintoisten asioiden mappi



Elän valtiollisten arkistojen suhteen kaksoisroolia. Päivätyössäni tuotan asiakirjoja, joista osa päätyy aikanaan Kansallisarkiston kokoelmiin. Sivutoimisena tietokirjailijana puolestaan vietän paljon aikaani arkistoissa ja pengon papereita, jotka ovat jo päätyneet arkistolaitoksen hellään huomaan.

Arkistoreissujeni kohteena ovat useimmiten poikkeukselliset tai mielenkiintoiset asiat. Tutkin poliisihistoriaa, tiedustelua ja vakoilua, poikkeuksellisia rikoksia, värikkäitä ihmiskohtaloita – ja niin edelleen. Tämän näkökulman vuoksi arkistointiasiat nousevat mieleeni toisinaan myös päivätyöni puolella. Olisikohan joku tästä kiinnostunut sadan vuoden kuluttua? Löytääkö hän näitä tietoja mistään?

Aiemmin poliisin asiakirjat arkistoitiin vuosi vuodelta. Nykyisin paikallispoliisin asiakirjoista luovutetaan arkistolaitokselle joka kymmenen vuoden paperit. Kaikki muu hävitetään. Tulee väkisinkin miettineeksi, onko tämä oikeastaan arkistointia – vai säästetäänkö papereita enää pelkän tilastoinnin vuoksi? 

Tämän myötä niistä etsimistäni mielenkiintoisistakin asioista säilyy nykyisin vain kymmenen prosenttia. Jos laitan asian oman elämäni mittakaavaan, edelliset arkistoihin päätyneet asiakirjani olen tehnyt vuonna 2010. Seuraavat arkistoitavat asiakirjani valmistuvat vuonna 2020. Näiden vuosien väliltä tulevaisuuden historiantutkija ei löydä yksikköni asioista ainuttakaan elonmerkkiä.
Tämä ei tietysti ole aivan koko totuus. Suuri osa poliisin tutkimista asioista päätyy toki oikeuteen, ja tuomioistuinten arkistot säilytetään kattavammin. Nykyisistä tuomioistuinten arkistoista voi kuitenkin lukea lähinnä oikeuslaitoksen historiaa. Mielenkiintoiset sen sijaan painuvat historian hämärään seuraavista syistä.

Tuomioistuimessa syntyy prosessuaalista totuutta, joka useinkaan ei vastaa sitä, mitä asiassa todella tapahtui. Todisteluun liittyvien sääntöjen vuoksi tuomioistuimessa saadaan usein esittää kertyneestä näytöstä vain tietty osa. Tuomiot perustellaan tietenkin vain sen näytön varassa, joka salissa on esitetty, ja johon syyttäjällä on ollut oikeus vedota. Näin syntyy prosessuaalista eli "virallista totuutta", jolla ei välttämättä ole totuuden kanssa muuta tekemistä kuin että sitä kutsutaan samalla nimellä. Muu asian tutkinnassa kertynyt aineisto jää ainoastaan poliisin arkistoon – ja häviää sieltä pian, ellei kyseessä ole säästettävä nollavuosi.

Poliisin tutkimuksista suuri osa – ja historiantutkijan kannalta hyvin mielenkiintoinen osa – ei etene tuomioistuimeen lainkaan. Usein näin käy siksi, että rikoksentekijää ei joko saada selville tai ei tavoiteta. Oikeuteen ei mennä myöskään siinä tapauksessa, että rikoksen tekijä on kuollut.

Edelleen oikeuselämässä yleistyy paraikaa niin sanottu syyteneuvottelu. Näissä asioissa ei edes tutkita sitä, mitä oikeasti tapahtui. Sen sijaan vastaajaosapuoli voi jo jutun alkuvaiheissa ilmoittaa myöntävänsä tiettyjä rikosnimikkeitä. Jos nimikkeet ja niiden seuraamukset riittävät syyttäjälle, järjestetään tunnustusistunto. Istunnossa ei tutkita sitä, mitä reaalimaailmassa tapahtui – vaan ainoastaan sitä, onko tunnustus annettu muodollisesti oikeassa järjestyksessä. Tämä säästää valtavasti valtion virkamiesten työaikaa, mutta myöhemmällä historiantutkijalla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää, mitä jutun takana todellisuudessa on.

Edellä on kirjoitettu ainoastaan rikoksista, mutta niiden lisäksi paikallispoliisi tutkii paljon muutakin: erikoisia löytötavarajuttuja, pomminpurkutehtäviä, asekätköjä, kuolemansyyntutkintaa, kadonneita henkilöitä… Listaa voisi jatkaa pitkään. Näistäkin seikoista historiantutkijat näkevät ajastamme vain 1/10-osan. Esimerkiksi Keski-Suomesta on löytynyt 2000-luvulla useita asekätkentäjutun aikaisia suurehkoja asekätköjä, jotka poliisi on tutkinut. Tiedot näistä kätköistä ja niiden sisällöstä eivät jää myöhempien tutkijoiden käyttöön, koska näiden vuosien asiakirjoja ei siirretä Kansallisarkistoon, vaan hävitetään.

Koska satuin varttumaan nimismiehenkanslian varjossa, olen seurannut paikallispoliisin työnkuvaa ja valtionhallinnon murrosta virkaikääni pidemmän siivun, 1980-luvulta tähän päivään. Poliisin työn ominaisin piirre on ääretön sattuma-avaruus: paikallispoliisi törmää arjessa niin uskomattomiin asioihin, ettei niitä uskoisi tosiksi, ellei itse kokisi ja näkisi. Siksi monessa nimismiespiirissä – eli vuoden 1996 lopulle asti, jolloin nimismiesjärjestelmä lakkautettiin – pidettiin niin sanottua "mielenkiintoisten asioiden mappia".

Mielenkiintoisten asioiden mappiin kerättiin asiakirjat, jotka eivät sopineet minkään muun kokonaisuuden yhteyteen. Niihin kertyi materiaalia muun muassa lentokoneesta, joka kuljetti saksalaisten sotilaiden lomarahoja Lappiin ja katosi jossain Sisä-Suomen korkeuksilla. Mapeissa oli sanoja virkatehtävillä kuolleiden virkaveljien muistolle tai näkemyksiä siitä, miksi niin oli päässyt käymään. Ja kun jonkun jutun näyttö ei oikeudessa riittänyt, saattoi asiaa tutkinut poliisimies kirjoittaa mielenkiintoisten asioiden mappiin selostuksen siitä, mitä tapahtumassa oli hänen nähdäkseen todellisuudessa tapahtunut. Jatkon kannalta kun poliisin oli tärkeää tietää vaikkapa se, kuka oli tappanut kenet, vaikka oikeus ei olisi asiasta tuomiota antanutkaan.

Tätä taustaa vasten voi kuvitella, kuinka paljon kullanarvoista paikallistietoa on menetetty, kun poliisin arkistoinnista on 90-prosenttisesti luovuttu. Poliisipiirien kasvaessa ja poliisiasemien harvetessa myös mielenkiintoisten asioiden mapit on unohdettu. Suuressa hallinnossa kokonaiskuvaa ei muodostu enää kellekään, ja maaseudun paikalliset asiat ovat enää muutamien eläköityvien tai jo eläköityneiden maalaispoliisien tiedossa. Heidän hyllyissään lienevät myös mielenkiintoisten asioiden mapit. Arkistolaitos kun ottaa aineistoja vastaan vain nollavuosilta.

Mikko Porvali
Kirjoittaja on jyväskyläläinen rikoskomisario ja tietokirjailija

26.6.2015

Mistä Rojaliin paperit?

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja erilaisten asioiden tutkimisesta. Vuonna 2004 innostuin sukututkimuksesta ja vietin kaiken mahdollisen ajan tutkimassa kirkonkirjoja Turun maakunta-arkistossa. Sain selville omasta suvustani mielenkiintoisia juttuja; lapsenruokkoja, linnareissuja ja aviottomia lapsia. Tuhannessa uudessa sukulaisessa riitti tutkimista ja ihmeteltävää.

Pari vuotta myöhemmin hankin moottoripyörän, Royal Enfieldin. Alun perin englantilaisen ja nykyisin Intiassa valmistetun, jonne tehdas perustettiin jo 1955. Ensimmäiset vuodet menivät tekniikan opettelussa ja työkalujen käytön hiomisessa. Sitten harrastus laajeni ja hankin ensimmäisen vanhemman Rojalin, vuosimallia 1953. Yksilö oli myyty ensimmäiselle omistajalle britteihin, mutta sittemmin päätynyt Kanadaan, mistä oli ostettu taas takaisin Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. Kävimme hakemassa pyörän Suomeen isäni kanssa hiihtolomalla 2009 ja aloimme entisöinnin. Tien päälle saattamisessa ongelmaksi muodostui kuitenkin viranomaismääräykset.

Ongelmana rekisteröinnissä oli se, että Trafi vaatii todisteet siitä, että ajoneuvo on rekisteröity aiemmin. Pyörässä oli englantilainen rekisterikilpi paikallaan, mutta kysely sikäläisestä kreivikunnan arkistosta tuotti tulokseksi toisen pyörän tiedot. Onneksi ostimme samalta myyjältä myös toisen Rojalin ja sen tiedot täsmäsivät. Sittemmin olen tutkinut 50- ja 60-luvulla Suomeen tuotujen moottoripyörien historioita eri lähteistä. Parhaimmillaan olen pystynyt jäljittämään kaikki vaiheet tehtaalta asti nykypäivään.

Syksyllä 2014 tuli taas tarve löytää historia kahdelle vuoden 1952 yksilölle kun paikallinen harrastaja oli hankkinut Salosta kohtuullisen täydellisiä projekteja. Toinen jopa rekisterissä, mutta toinen ilman mitään dokumentteja. Ajattelin, että yksi mahdollisuus löytää tietoa on mennä Turun maakunta-arkistoon ja skannata kaikki löytyvät Rojalien kortit. Kyselin mahdollisuutta ja tilanne kääntyi siihen, että sovittiin siitä, että koko aineisto skannataan ja indeksoidaan nettiin nähtäväksi. Lupasin värvätä vapaaehtoisia naputtelemaan korttien tietoja.

Saimme kerättyä hyvän porukan ja talvella 2014 syötin itse 11565 riviä tietoja yhtä monesta kantakortista. Vastaan tuli hyvin mielenkiintoisia tapauksia. Esimerkiksi selvisi, että omalla isälläni oli ollut 350-kuutioinen yhden kesän, ajolupa siihen aikaan oli kuntakohtainen ja taitaa olla niin, että hän kumminkin ajeli vähän muuallakin. Ilmankos ei ole kovinkaan paljoa kertonut asiasta. Samoiten tuli vastaan tuttujen kavereiden nuoruudenhankintoja ja nekin paperit, joita alun perin etsin.

Tässä yhden entisöidyn Rojalin tarina:

Moottoripyörän Royal Enfield G, valmistenumero 29450 historiaselvitys

Kyseinen yksilö valmistui Enfield Cycle Co:n tehtaalla Redditchissä, Englannissa ja toimitettiin Otto Brandtille Helsinkiin 11. kesäkuuta 1952, joka oli tuolloin merkin maahantuoja. Ensirekisteröinti tapahtui Hämeen lääniin tunnuksella HE-642 19. elokuuta 1952 ja ensimmäinen omistaja oli asioitsija Arvo Tammisto, Urjalan Laukealassa.

Vuonna 1954 pyörän omistus siirtyi Eino Vasamalle Halikon Märynummelle. Rekisteröinti Turun ja Porin lääniin merkittiin 9. joulukuuta rekisteritunnukselle TJ-357. 23. tammikuuta 1965 omistus siirtyi kirvesmies Aarre Vasamalle, joka asui samalla kylällä. Seuraava merkintä on vuosipoistosta 31.12.1969, Trafin arkiston mukaan.

Kuitenkin seuraava rekisteriote kertoo omistajaksi T:mi Glans, Kauko ja katsastuspäivämääräksi 31.7.1969, joten tiedoissa on ristiriita. Vuonna 1973 pyörä siirrettiin varastovakuutukseen. Trafin toimittamat kopiot papereista ovat huonolaatuiset ja tekstit tulkinnanvaraiset.

Trafin rekisteritiedoista selviää, että ainakin vuodesta 1973 omistaja oli Kari Glans, Salo, jonka hallussa pyörä oli vuoteen 2012. Sen jälkeen omistaja on ollut Pekka Nieminen, Hirvikoski.


Tältä kyseinen pyörä näytti ennen entisöintiä…




…ja tuolta jokusen työtunnin jälkeen.



Nyt ajoneuvo on osa Suomen historiaa, kun sen vaiheet tiedetään, eikä se enää ole vain kasa ruostetta jonkun vajan nurkassa.

Kuten huomataan, on historia mielenkiintoista, olipa kyseessä ihminen tai ajoneuvo. Aion vastaisuudessakin penkoa arkistoja, se kun on sangen koukuttavaa. Turun ja Porin läänin korttien jälkeen naputtelin 20-luvun Hämeen kirjat, niitä aukeamia ei ollut kovin paljoa. Tällä hetkellä digitoinnin alla on Mikkelin lääni. Vuosien 1965 – 1974 kortit pääsin jo penkomaan läpi, mutta niissä oli perin vähän vanhempaa kalustoa. Odotan innolla, että loputkin tulevat digimuotoon ja pääsen niitä tutkimaan.
 

Saatanpa vielä naputella muutaman rivin lisää, jos mielenkiintoisia kortistoja löytyy työn alle. Kun se saattaa auttaa tien päälle jonkin vanhan päristimen.


Kaj Nyholm, KM
Royal Enfield Owners Club Finland, puheenjohtaja


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...